Vuoden Minä-päivä

Minulla oli eilen ihana päivä. Näitä sattuu kohdalle nykyisin vain ja ainoastaan täällä kotipohjolassa.

Heräsin kymmeneltä aamulla siihen, että Pakkaus leikki uudella junaradallaan mummonsa ja pappansa kanssa. Aamupalat oli syöty/pakkosyötetty á la mummo ja pissat pissattu. Päällä oli uudenkarhea raitapaita (tiedoksi junteille että vain raitapaita on nykyisin pop).

En riisunut yöpaitaa (äidin vanha) vaan vedin sen päälle kylpytakin (isän uusi). Päätin pysytellä koko päivän sisätiloissa, koska ulkona oli - 27,5 astetta pakkasta.

Hengasimme Pakkauksen kanssa siis sisällä. Luimme kirjoja, kokosimme palapelejä ja söimme valmiista pöydästä ja täysinäisestä jääkaapista. Äitini ilmaisi äärimmäisen pettymyksensä, koska söimme liian vähän. En jaksa surra asiaa liikaa, koska hänelle olisi liian vähän, vaikka sinivalas rysähtäisi pöytään ja haukkaisi huiviinsa koko kotitaloni. Emäntä ärjyisi valaan vatsasta varmaan vain, että "Et oo ees maistanu tuota vanhaa liiteriä!"

Mikä tärkeintä, sain kuitenkin viettää laatuaikaa ihan itseni kanssa ilman, että omatunto kolkutti kertaakaan. Mummolassa Pakkaus viilettää sujuvasti vanhempieni ja minun välisessä bermudankolmiossa, joten minulla oli aivan huomaamatta aikaa käydä kauppakeskuksessa ale-ostoksilla ja paskalla ilman seuraa niin usein kuin tarvis (edelleen huomattavan usein ja tuskaisin tuntein). Lisäksi sain lukea ja - herranjumala - kuunnella musiikkia (enkä pelkkää Pikku Kakkosen tunnaria).

Tällainen hyvä mieli ja omatunnottomuus on hyyyyyvin harvinaista: ryyppyillat aiheuttavat aina henkistä krapulaa jo ennen ensihörppyä ja shoppailupäivät syyllisyydentunteita. Jos jostain syystä jään ukon kanssa kahdestaan, väijyy niskassa peikko, joka yrittää pakottaa "panostamaan parisuhteeseen", vaikka väsyttäisi niin perkeleesti. Nyt oli helpotuksekseni ukkokin häipynyt maisemista jo toissapäivänä töitä tekemään. Niin väsähtäneeltä kuin avioliitto aina välistä tuntuukin, olen itse vielä väsähtäneempi eikä vittu voisi vähempää kiinnostaa keksiä väkisin jotain "yhteistä kivaa tekemistä" siinä raossa, kun kerrankin on tilaisuus pötköttää punkassa ihan itsekseen ja omine ajatuksineen.

Kaikki nämä edellä mainitut tosiasiat johtivat vuoden Minä-päivään.

Luin ahmimalla Taina Latvalan aivan mahtavan Välimatkan välissä surkeasti vollottaen (kun meikätyttö itkee lukiessa, on kyseessä aina viiden tähden eepos). Tämän jälkeen siirryin turvonnein luomin, tukka pystyssä ja äidin vain vähän jogurttiin tahriutunut yöpaita edelleen päällä (vaihdoin sen takaisin heti kun tulin kauppakeskuksesta) sänkyyn kuuntelemaan Tom Pettyä ja Jessie Warea.

Siinä se oli. Vuoden Minä-päivä. Ei samppanjaa, ei kampaajaa, ei uusia vaatteita (jos alesta ostettuja pitkiä kalsareita ei lasketa) eikä hurjia seksisembaloita trooppisessa bungalowissa. Vain minä, kirja ja musiikkia. Ja paljon ruokaa. Aah.

Toivottavasti teitäkin onnestaa. Edes ensi vuonna. Onnea matkaan vuodelle 2013.

Persläpi parkuu - missä pyllypilleri?

Varoitus herkille lukijoille (= so. nyhväkkeille) ja hyvän maun ystäville (= so. nirppanokille).
Tämä teksti todellakin sisältää tietoa persläpeni kunnosta ja yleistä ihmettelyä meidän kaikkien persläpien terveydenhuollollisesta hyljeksimisestä. Jos et siis sairasta bulimiaa ja nauti oksennusrefleksistä, passaahan nynnerö tämä juttu suosiolla.

Ja sitten asiaan. Persettäni polttaa niin perkeleesti ja siellä käy sellainen jytke, että luulisi uudenvuoden jo tulleen ja kaikkien rakettien räjähtelevän pemppurievussani. Olen paitsi istumakyvytön, myös surullinen ja turhautunut. Sama kun tapahtuu jokaisen joulun jälkeen eikä kukaan tunnu välittävän. Jaan yksityisen tuskani kanssanne, koska en voi uskoa, että olen ongelmani kanssa yksin.

Miksi, oi miksi ei kukaan huolehdi meidän kaikkien suomalaisten persrei'istä näin joulun ja uudenvuoden aikaan? Kaiken maailman mässäilyyn tähtäävien jouluvalmistelujen kanssa kyllä tuherretaan viikkoja: ostetaan kaupat tyhjiksi ruoasta, pakataan konvehtirasioita lahjoiksi apinan raivolla ja pohditaan pää kuumina, otetaanko kymmenen vai kahdenkymmenen kilon kinkku ja siihen kylkeen jääkaapin kokoinen kalkkuna.

Joka tuutista tuppaa, että "Kyllä sitä jouluna voi hyvällä omallatunnolla herkutella" ja "Kyllä ne pari kiloa helposti sitten pois lähtee, kun menevät nuo pyhät ohitse". Tähän sössötykseen sortuvat vieläpä ravitsemuksen ja liikunnan ammattilaisetkin.

Excusez-moi, mutta mitäs sitten, kun olet vetänyt Pandan juhlapöydän konvehtirasian kitaan viidessä minuutissa, paiskannut perään kilon verran kinkkua ja lappanut siinä sivussa lukemattomat graavilohileivät, kinkkupiirakat, juustokakut ja pullat pötsiin?

Seuraukset ovat loogiset, mutta vaietut: syntyy katastrofaalinen suurruuhka suolistoon.
Persreiästä puskee tiiliskiven kokoista ja painoista paskapötkälettä, ja heti kun olet yhdet jättitortut saanut väännettyä, pitää jo seuraava paskasakki päästää vihreisiin valoihin.

Anusaukolle tämä mellakka tekee kamalaa jälkeä eikä omistaja tiedä, raapiako vai kiemurrella, koska raapimisen jälkeen sattuu vielä enemmän, mutta kiemurtelukin on karseaa koettavaa.

Nyt kysynkin tässä kesken posliinijumalanpalveluksen, miksei meillä ole persaukkojamme turvaavaa tuhoutumisenestolääkitystä ts. pyllypilleriä? Jos kerran on kaikkien mielestä ihan ookoo vetää kaksi viikkoa apetta niin että napa rutisee, niin kai sitä voisi tähän maailmaan yhden pienen pillerin lisää luoda? Siis vaikka erikoismyyntiin vain joulunalusajaksi niin kuin jouluoluet, joululimput ja joulukinkutkin.

Nyt kun pitää pärjätä pelkällä Ceralanilla perkele.


ps. Ehdotan pyllypillerin kehittämiseksi varojenkeruuta ensi joulun alla. Mahtaa olla menestys, kun saa kerrankin lahjoittaa tarkoitukseen, joka parantaa OMAA elämänlaatua! Toinen vaihtoehto olisi tietysti luopua siitä kahdenkymmenen kilon kinkusta ja antaa siitä osa nälkäisemmille, mutta sehän ei taida olla vaihtoehto, eihän?

Tärkeä tiedote Apu Ankan toimitukselle

Tämä tiedote sisältää helvetin tärkeää informaatiota teille Apu Ankan (ent. Aku Ankka) toimituksen tumpeloille. Kävin nettisivuillanne ja näyttää siltä, ettette itsekään tiedä, että kuten Snoop Dogg (nyk. Snoop Lion) myös Aku (nyk. Apu) on vaihtanut nimeä kuten jokainen itseään kunnioittava gangsta ainakin.

Painakaa nyt siis tämä tieto kaaliinne ja käykää päivittämässä sivunne.

Ja ai miten niin MINÄ muka tiedän Apun nimenvaihdoksesta? Tietysti siksi, että kotonani on trenditietoinen nuori nainen, joka taatusti on ajan hermolla ja enemmän inessä Apu-skenessä kuin te kuppaiset kynänpyörittäjät.

Törkeän lahjavuoren sivusta Pakkaus kaivoi tänään esiin 35 vuotta vanhan vinkuvan Apu Ankan. Hän voiteli sen yltympäriinsä Oivariinilla (varmaan Apu käyttää sitä ihonhoitoonsa) ja kiikutti sen sitten ihailtavakseni.

Kun olin tiskannut ankkarievun (=pilannut sen spa-kokemuksen), aioin - idiootti kun olen - keskustella tyttäreni kanssa siitä, että Akun rasvaaminen on tuikitarpeetonta ja vieläpä aika sotkuista hommaa. Metsään meni että rytisi - näin:

"Ei Aku Ankkaa tartte rasvata, kun..."
Piltti keskeytti minut häikäilemättömästi.
"APU ankka", hän totesi ja vilkaisi minua merkitsevän alentuva ilme naamallaan.
"Sen nimi on Aku Ankka", minä tietämätön korjasin, "eikä sitä tartte...."
"Ei. A-PU Ankka", intti ipana.
Minä yritin vänkyttää vastaan:
"Ei kyllä sie olet nyt ymmärtäny väärin. Sen nimi on kyllä Aku Ankka. Eikä sitä tartte..."
"EI ole AKU ANKKA!", ärähti kersa ja katsoi minua kuin sekopäistä simpanssia.
"Täh?", minä kysäisin kiihkeästä reaktiosta hämmästyneenä ja unohtaen täysin selitykset Akun rasvauksen tarpeettomuudesta. Piltti tollotti minua tiukasti silmiin ja toisti kuin vähä-älyiselle:
"EI ole Aku Ankka. On APU Ankka."

Tähän minulla ei ollut enää enempää kommentoitavaa. Ymmärsin, että olin ajastani jäljessä, kuten niin monessa muussakin asiassa. Mutta jäljessä on näköjään Apu Ankan toimituskin ja vielä enemmän kuin minä, nelikymppinen akka.

Onneksi te, rakkaat lukijani, olette nyt tiedotetut. Ja toimitus, korjatkaa virheenne, pliis. Ettei hävetä tarvitse.

Uusi urheiluvillitys Penska-parkour

Olen monta kertaa tunnustautunut liikuntavihamieliseksi yksilöksi, mutta nyt on aika myöntää, että paskan selän (välilevyn pullistuma) ja säädyttömän rapakunnon takia olen minäkin joutunut alistumaan ja käymään silloin tällöin lenkillä (vittu saatana).

Tänään ystävieni kanssa keskusteltuani ihmettelen, miksi ihmeessä olen vaivautunut. Joka jumalan Motivuksessa, Foreverissä ja kulman kuntoklubeillahan riistetään läskireppanoilta ja kehonkohentajilta törkeät summat rahaa milloin milläkin villityksellä. On Zumbaa ja tankotanssia, hot joogaa ja muita päivän perseenheilutushittejä.

Mitä jos ainakin me alle kouluikäisten lasten perheenäidit säästäisimme ropomme ja villiintyisimme kuntoilumuodosta, joka on tarjolla aina ja koko ajan silmiemme alla? Tarvitsisi tehdä perässä vain se, mitä piltti tekee koko päivän. Olisi koko lailla kumma, jos eivät kilot karisisi pikavauhtia ja kunto kohoaisi kohisten. Eikä tarvitsisi edes varmistaa, että on tarpeeksi sitä kuuluisaa "omaa aikaa" ja joku kotona kyttäämässä kersaa, kun tekisit sen näppärästi itse siinä sivussa.

Me Pakkauksen kanssa aloittaisimme tietysti päivän varvastelemalla lavuaarin äärellä ja roikkumalla siitä satunnaisesti kuin apina ainakin. Minun pitäisi tietysti pitempänä roikkua kylppärin yläkaapeista, mutta who cares. Pääasia, että saisin saman asennon. Pitäisi vain pistää ukko turvaporamaan kaapit seinään.

Seuraavaksi kiipeäisimme portaita edes takaisin kymmenestä kahteenkymmeneen kertaa. Ensin normaalisti, sitten siten, että alas tullessa kyykkäisimme perseen jokaisen askelman päälle ja hivuttaisimme koipemme kohti alempia askelmia. Alemmalla askelmalla jälleen ylös ja perse edelliselle askelmalle. Aerobic-tunnelmaan pääsisin takuuvarmasti, kun tyttäreni menisi edellä ja huutaisi tavallisen tuimaan tapaansa: "Äiti liukumäki! Äiti liukumäki!" (btw ja ohi aiheen, mutta aika paska liukumäki)

Kun tämä ohjelma olisi pulkassa, menisin ipanan perässä pitkin olohuonetta toistaen naperon normaalia arkiohjelmaa.

Kun hän kiipeäisi keittiön lavuaarille, menisin perässä ja tasapainottelisin samalla tavalla takanojassa kintut ilmassa ja kädet levällään. Kun hän kiemurtelisi sohvapöydän alle ja esiin toiselta puolen, möyrisin messissä kuin massiivinen myyrä. Ellen tässä vaiheessa juutu sohvapöydän alle (riski on suuri, mutta toisaalta sekin kuluttaa kaloreita, jos joudun ähkimään pöydän alla massiivipöytä selässä), siirryn juoksemaan sohvan selkänojalla. Painelisin penskan perässä perse hyllyen - notkeasti tietenkin kuin olympiakultaa kahminut puomipimu. Edes takaisin. Edes takaisin. Edes takaisin. Sitten hyppisimme selkänojalta sohvalle ja siitä lattialle. Takaisin selkänojalle, sohvalle ja lattialle. Takaisin selkänojalle, sohvalle ja lattialle. Motivaatio säilyisi, koska kersa karjuisi aina vain "UUDESTAAN", enkä tietenkään voisi myöntää, että joku kaksivuotias räkänokka on kovempi kuntoilija kuin minä.

Kyykkäisin lattialla, kiipeäisin tuoleille lukemattomia kertoja, haaristelisin istuimilla erilaisissa akrobaattisissa asennoissa, sitten kurottautuisin niiltä pöydille. Ryömisin takaisin tuolille, piiloutuisin kaappiin, roikkuisin kirjahyllyssä ja mekastaisin hyllytasoja pitkin kohti kovempaa kuntoa ja kapoisempaa olemusta.

Luulen, että näin aloittelijana riittäisi, jos harrastaisi tätä "Seuraa johtajaa"-ohjelmaa tai Penska-parkouria (mediaseksikäs nimi on vielä keksimättä) vain kello viidestä ilta yhdeksään. Parin viikon jälkeen voisi vähitellen yrittää viikonloppuna toteuttaa kokonaisen päivän kestävän ultraohjelman.

Veikkaan, että koville ottaisi, mutta hiki tulisi takuulla. Siis minulle.
Personal trainerilleni tämä tietysti on pelkkä läpihuutojuttu.

Nyyhkypaskaa joulujuttua

Koska olen pohjoisessa lomalla ja vetänyt ainakin pullon punaviiniä sillä aikaa kun äiti katsoo lasta, olen herennyt tunteellisiin aatoksiin ja haluan kiittää lukijoitani. No joo, kunnon kiitos edellyttäisi tietysti vähintään viinipullon lähettämistä lahjaksi, mutta siihen minulla ei ole varaa. Siksi, että teitä on liikaa. 162. HERRANJUMALA. Kun aloin äitiysahdistuksiani aikoinaan ylöskirjaamaan, en todellakaan odottanut lukijoita saati sitten kirjoittamisen tuottamaa terapeuttista vaikutusta. Vaan molempia tuli ja hyvä niin. Siksi haluankin sanoa, että odottamani Chanelin Alluren jälkeen paras lahja on ehdottomasti se, että minulla on tämä ajatusten viemäri. Kiitos lukijoille, erityisesti kommentaatoreille ja kannustajille ja haistakaa edelleenkin paska lastenkasvatusoppaat. Tämän nyyhkyilyn jälkeen ei sovi tietenkään enää sanoa juuri mitään. Paitsi Hyvää joulua! Olkaa kunnolla. Tai jotain. Ps. Jos joku vaan viitsii, niin kommentoikaa näin joulunaikaankin. En edelleenkään ole kuollut. Mutta joskus kuolemantylsistynyt. Pelastakaa siis!

Puhelias pulkkaretki

Koska meikätytöllä on loma, lähdimme Pakkauksen kanssa pulkalla eilen riemuretkelle. Pakkanen paukkui ja niin paukkuivat läski ja lihaksetkin, kun vedin viisitoistakiloista pulkkasettiä pitkin helvetin hienosti hiekoitettuja jalkakäytäviä. Jotta talven taika olisi täydellisimmillään, jätin pipon ja kaulaliinan kotiin. Koska en niitä heti kotoisasta kaaoksestamme löytänyt, ajattelin (virheellisesti), että "ei siellä nyt niin kylmä kuiteskaan ole".

Pulkan pohja vain raikui ja minä eläydyin metsätöissä puskevan 20-luvun suomenhevosen mielenmaailmaan pää jäässä. Penska sen sijaan retkotti pulkassa kuin isäntä ainakin. Hän alkoi myös tervehtiä ympäristöään kuin vastaan olisi tullut tuttuja kyläläisiä.

Ensin eteemme lehahti varisparvi. Jengi kaarteli yllämme ja raakkui kuin räkätautinen ryyppyremmi. Ipana tuijotti menoa pulkastansa vähän aikaa ja päätti sitten osallistua keskusteluun.
"MITÄ?! Mitä asiaa!?", hän ärähti äkäisesti. Pari varesta hävisi näkyvistä. Ei ilmeisesti ollutkaan asiaa.

Seuraavaksi vastaan tuli nainen joka pinkoi kauheaa vauhtia kohti odottavaa autoa. Pulkkakommentaattori karjaisi muijan perään muitta mutkitta:
"Heeeiii!! Mikä hätänä hei?!"
Vastausta emme saaneet, mutta tämä ei ohjastajaani lannistanut. Hän alkoi tervehtiä ohitse hyvin hitaasti lipuvia puita.
"Hei puu! Mitä kuuluu? Katso äiti, toinen puu! Hei puu! Hei hei puu!"

Näin etenimme aina pulkkamäkeen asti. Siellä jäädytin pääni lisäksi perseeni ja kinttuni, mutta mitäpä sitä ei malliäiti kupeittensa hedelmän eteen tekisi. Takaisin tullessa oli raitis ilma jo sekoittanut pääni niin, etten enää edes huomannut, että vetelin pulkkaa pitkin soratietä. Hieman höyrähtänyt taisi olla tenavakin. Puille vilkuttelun ja kuun tuijottelun lisäksi kuului takaani: "Tule tänne! Tule tänne! Hei, tule tänne?!"

Kun aikani olin tätä kohkaamista kuunnellut ja edessämme törötti typötyhjä tie, käännyin piltin puoleen ja kysäisin: "Kenelle sie oikein huudat? Kenen pitää tulla tänne?"
Napero katsoi minua kuin olisin täysi saapas ja vastasi silmää räpäyttämättä:
"Tuolla on iso koira."
"Ai jaa", minä vastasin, vaikken mitään koiraa tietenkään missään nähnytkään.

Päätin lopettaa liian ajattelun (turhaahan se tykkyjäisillä aivoilla olisi ollutkin) ja keskittyä siihen, mitä osasin - eli vetämään sitä pirun pulkkaa. Seurustelun jätin kyytiläiselle. Siihen hän heittäytyikin täysin rinnoin. Takaani kuului tasaiseen tahtiin aina kotiportille asti: "Koiraaaaa! Tule tänne! Hei puu, mitä kuuluu? KOIRAAA, TÄNNE! Mikä hätänä? Hei hei!"

Kovaa on tämä kasvattaminen. Pitää näköjään alkaa puhua eläimille, kasveille, vieraille ihmisille ja nähdä näkymättömiä, että pääsen samalle aaltopituudelle ipanan kanssa. Sitten kun siihen päästään, pitääkin vain toivoa etteivät lihaa ja verta olevat valkotakkiset miehet vie.

Manipuloitu sohvallamakuu II

Ei voi olla totta. Sieltä ne äsken raahautuivat: isä ja tytär. Penska tietenkin pirteänä kuin peipponen. Tyyppi alkoi kaivaa kaappeja ja kiipesi lavuaarille putsaamaan paikkoja kuin elettäisiin parasta päiväsaikaa eikä kello kymmentä illalla.

Koska en mitään muuta enää epätoivossani keksinyt, selitin tyngälle aivan tosissani: "Hei kuule. Kello on aika paljon. Tontut näkee, et sie olet vielä  valveillaan. Pukki ei kuule tuu, jos sie et pistä nukkumaan."

Meni noin sekunti, kun tynkä taiteili itsensä maan kamaralle turvaan ja lähti nukkumaan isää kädestä pitäen vetäen. Voiko noin pieni tajuta tuommoisia asioita, oikeasti!?

Ilmeisesti. Talossa on täysi hiljaisuus.

Ja tässä, jos missä on todiste. Uhkailu kannattaa aina.

Manipuloitu sohvallamakuu

Makaan voipuneena olohuoneen sohvalla ja olen kaatanut itselleni ison lasin punaviiniä. Minulla piti tänään alkaa loma. Kissan viikset ja paskan marjat.

Sitä, että olen päätynyt tähän tilanteeseen, on edeltänyt karsea nukuttamisoperaatio, joka on onnistunut yhtä hyvin kuin saksalaisten maihinnousu Iso-Britanniaan II maailmansodassa.

Lähetin ukon apuun, koska hommasta ei kerta kaikkiaan tullut mitään. Ensin piti lukea Avaruusmuoto-kirjaa, sitten laulaa paattilaulua, sitten tenavalla oli kova tarve tunkea koko pottusäkin painoinen ruho äidin pehmoiselle mahalle, sitten kirkua epätoivosta, koska tukka oli huonosti (tai jotain) ja niin edelleen.

Joko ipana on syönyt liikaa suklaata (mummo oli käymässä) tai sitten sen pään on sekoittanut jutut ikkunoista kurkkivista tontuista ja kaikkialta hyllyvä lahjatulva. Milloin on tonttu jättänyt lahjan Ritva-tädin luo, milloin Jussi-sedän nurkkiin. Täytyy kyllä sanoa, että aivan vitun huono suuntavaisto noilla pukin apulaisilla nykyään tuntuu olevan, kun joka päivä pukkaa yllätyslahjaa ties mistä osoitteesta. Epäilen, että taitavat tontut vetää jotain muutakin kuin pulkkaa.

Jos siis Joulupukki luet tämän viestin, niin pistäpä mieleen, että me asumme Lahdessa. LAHDESSA. Emme Helsingissä. Emme Tampereella. Emmekä varsinkaan Riihimäellä. Saatana. Älkääkä kohtalotoverit antako sille mukelolle mitään jogurttia kovempaa. Pelkkä piparikin pistää pienen pään sekaisin kuin seinäkello.

Pääsin sohvalle manipulaatiokeinolla, jota voitte yrittää kokeilla, jos tilanne yltyy epätoivoiseksi. Räväytin ulko-oven auki, kie'uin penskalle hyvätyöt ja huusin, että "Äiti lähtee nyt, nähdään huomenna! Nyt kersa kihertää alakerrassa tyytyväisenä iskän kanssa. Kun äiti ei ole läsnä. Hähhää.

Viileitä sisustusvinkkejä jouluun

On joulunalusaika ja annan nyt virallisen (virallisemman kuin ne turkulaiset) joulurauhan julistuksen, jota pitää jokaisen järki-ihmisen noudattaman:

LOPETTAKAA SE TURHAN ROMUN HAALIMINEN JA SAATANA SASSIIN SITTENKIN!

Kukaan ei iloitse, kun ostat kumminkin väärän väristä, väärän tyylistä, väärän kokoista tai yksinkertaisesti vain jotain tolkuttoman turhaa, jota sitten jokaisen itseään kunnioittavan perheen emännän tai isännän pitää hampaat irvessä kaapeissansa säilyttämän, kunnes hän on unhoittanut, mistä se vitun rompe on peräisin.

Vielä tollompaa on ostaa kämppä täyteen joulukoristeita. Siis KORISTEITA! Tavaraa, jolla ei ole mitään muuta käyttötarkoitusta kuin olla täyttämässä jo muutenkin tavaraähkyssä pullistelevaa tupaa. Kun tänä jouluna näet siis markkinoilla viettelevän vihreitä kransseja tai kaupassa kauniin kimaltelevia joulupalloja, mietipä toisen - ja vaikka kolmannenkin - kerran. Jouluisen ilmeen kotiin voi saada vähällä vaivalla ilman turhaa kulutusjuhlaakin. Tässä pari esimerkkiä:

JOULUKUKKA

Mikä voisi muistuttaa paremmin talven kylmästä kourasta ja pakkasen purevuudesta kuin ulkona pistäytynyt huonekasvi? Meidän komistuksemme koreilee keittiön pöydällä ja kun siihen silmä osuu, ei varmasti unohdu pipo päästä tai villasukka jalasta.

Fuck the hyasintti, long live the viilee vehka!

ps. Tämä ei ole myöskään myrkyllinen, joten Pakkaus saa rauhassa rääpiä tästä, mitä irti saa.

JOULUKORISTE

Miksi ostaa kaupasta halpoja ja räikeästi kimmeltäviä nauhanräippeitä ja kultapalloja, kun voi tyhjentää korurasiansa ovenpieliin ja ikkunoihin?

Tässä näyte meidän joulukoristeestamme vessanovessa. Ja jälleen myös lapsiystävällisyys on huomioitu. Tästä on Pakkauksen helppo heittää helminauha kaulaan, jos tulee tyttömäinen olo.

Xtra-vinkki isojen korvisten ystävälle: saat niistä mainion mobilen ikkunaan.

PIHAKYNTTILÄ/-KORISTE

Käytännöllistä ja kaunista pihaestetiikkaa parhaimmillaan!

Näin sen teet: Ota lyhdystä lähes loppuun palanut kynttilä ja aseta se ovenpieleen.

Toimii joulun juhlistajana ja mikä parasta, tuhkiksena. Peittää naapureilta myös näkyvyyden kokispurkkiin, joka aikaisemmin toimi samassa virassa, mutta on nyt unohtunut paikalleen.














Ja lopuksi:

NAUHA-ASETELMA

Tässä esimerkkiä niille, jotka eivät pääse eroon nauha- ja koristefantasioistaan korurasian tyhjäämisenkään jälkeen.

Ota edellisvuoden joululahjanauhat ja somista omaan tyyliin sopivaksi. Me päädyimme luontevasti tähän värikkääseen vesiputousmalliin. Kääntää kätevästi huomion pois siitä tosiasiasta, että ukko säilyttää kirjahyllyssämme joystickejä ja muuta yhtä epäkirjallista tuotetta.

Myös tämä teos on lapsiystävällinen. Vaikka penska kuinka repii, niin rikki tämä somiste ei mene. Se vain muuttaa muotoaan.

Eikä sitten muuta kuin askartelemaan! Hyvää joulunodotusta!

 

Joku raja

Meikähän notkuu täällä blogissa näköjään nykyään kuin ei olisi muuta elämää olemassakaan. Paitsi että työn ja Pakkauksen lisäksi ei juuri olekaan. Tällä kertaa piti vain alkaa leveilemään sillä, että lapseni on oppinut hellittelyn jalon taidon. Hän vain on laajentanut sitä osin minulle käsittämättömiin ulottuvuuksiin.

Kun olemme matkalla tarhasta kotiin, kuulen takapenkiltä joka kerta, kun joku urpo ilmaantuu jonkin yököttävän epäkoiran kuten chichuahuan tai perhoskoiran kanssa näköpiiriin, että "Äiti äiti, katso! Pieni koira! SÖPÖ!" Sanaa söpö painotetaan aina oikealla tavalla, hunajaisella läpälässynlää-aksentilla.

Myös jos luemme viimeisintä satukirjahittiä (Kanaemon yllätys), tulee väistämättä eteen sivu, jossa kanaemon ympärillä parveilee tipusia, jotka vielä - anna mun kaikki kestää - "piipittävät" (=vinkuvat) nappia painamalla.
"Katso äiti! Pikku tiput! SÖPÖ!", kihertää makeilijamestari vieressäni.

Ja tottahan se on. Vaikka olen kova pala purtavaksi kaikelle ällölle ylimakealle (paitsi jos sitä saa vetää rehellisesti suoraan napaan), osaan kyllä myöntää, että joissain pienissä eläimissä (joihin ei kuulu rottakoiria tyyliin chihuahua) on oma viehätyksensä.

Mutta sitä en ymmärrä, miten suolen toiminnastakin voi löytyä söpöjä elementtejä. Tänä iltana vekara vonkasi minut taas kerran vessaan kusikummiksi. Siellä se sitten posotti perkeleellisen setin pissaa pottaan ja pieraisi kaupan päälle ilmoille hävyttömän haisevan ja räkäisen leijan. Seurasi yleistä kikatusta ja kommentti: "Pielu tuli!"

Noustiin siitä sitten, kun vuoden vitsi oli saatu naurettua melkein loppuun (pieru se naurattaa näköjään aina ja kaikkia ikään katsomatta), pyyhittiin pylly ja katsottiin, mitä oli saatu aikaiseksi. Kusilootassa killui puolen litran urea-annoksen lisäksi sormenpään kokoinen paskakikkare.

Piltti osoitti kikkaretta hellä hymy naamallaan ja latasi parasta lällylaatua kehiin: "Katso äiti! Pieni kakka! SÖPÖ!"

Sori vaan, mutta joku raja. Tästä äiti nyt vaan on eri mieltä. Piste.

Äidin lääkkeet

Eilen meillä oli Pakkauksen kanssa jälleen opettavainen keskustelu.

Kuten tavallista, tonki tynkä pitkin iltaa esiin kaikkea mahdollista kaapeista ja laatikoista (= uusi kämppä, uudet laatikot). Kun kiinnostus kaappien ja laatikoiden tarjoamiin mahdollisuuksiin lopahti, siirtyi ipana sujuvasti ja täysin huomaamattani takkien taskuihin. Tämä on tietysti mahdollista tämmöisessä jämptissä järjestyksen pesässä vain ja ainoastaan siksi, että meillä ei vielä ole naulakkoa (*tirsk*).

Havahduin siihen, kun tyttö hoki aavistuksen liian kiinnostuneeseen sävyyn:
"Mikä toi on?! Mikä toi on?!"

Rasitin niskalihaksiani sohvalta (= tuli iltajumppa tehtyä!) juuri sen verran, että näin minkä aarteen dyykkari oli tällä kertaa löytänyt.

Siellä se seisoi - tupakka-askini kourassaan.

Hyökkäsin kohti röökejä kuin sikavihainen sarvikuono (= tämänkin  päivän jumppa plakkarissa!):
"Et ota niitä! Anna äitille!! Heti! Ne on äitin - - ."

Yhtäkkiä mielikuvitukseni koki pienen kuoleman. Minut valtasi ennenkokematon tekopyhyyden ja ulkokultaisuuden tarve. En millään tohtinut tunnustaa, että vekaran löytämä tavara oli tupakkaa, koska pelkäsin, että ipana alkaisi hoilottaa "tupakkaa, tupakkaa" aina kun näkisi Sisu-askin tai Läkerol-rasian. En kuitenkaan millään keksinyt, mitä muuta Mallu-aski voisi olla kuin Mallu-aski. Ja ei, ne saatanan pastillit eivät nyt vain juolahtaneet mieleen.

Onneksi apu on lähellä kun hätä on suurin. Pakkaus katsoi epätietoista ja häpeilevää pärstävärkkiäni vain pari sekuntia ja päätti auttaa.

"Ne on äitin LÄÄKKEET!", huudahti piltti polleana kuin olisi penisilliinin keksinyt.
Minä huokaisin helpotuksesta.
"Joo! Ne on äitin lääkkeet!", toistin nöyrästi ja lisäsin vain: "Ei saa koskea äidin lääkkeisiin".

Napero ojensi "lääkeet" käteeni ilman mitään mutinoita ja minä otin ne ylevänä vastaan. Mietin vain, että tottahan tuo tenava turisi. Ei ole hermolääkettä, joka paremmin lievittäisi päivän paineita tai auttaisi unentuloon kuin vanha kunnon iltarööki.

Vedin hyvillä mielin sen illan henkoset. Malluaski apteekkiin niin kuin olis jo!

Jumalaton juoni tai kahvia kaksivuotiaalle

Meillä on perheessämme uusi perinne, joka pakottaa jokaisen itseään kunnioittavan mielensäpahoittajan tunkemaan seipään ellei jopa rautakangen  perseeseensä ja äkkiä ainakin. Juomme nimittäin viikonloppuisin aamukahvit - ja - tadaa - koko kolmihenkisen perheemme voimin.

Lapanen lähti moposta tuossa pari kuukautta sitten. Rajojaan koetellessaan Pakkaus päätti kokeilla kaiken muun spedeilyn ohella, mitä tapahtuu jos heittäytyy juomalakkoon. Yhtäkkiä oli ihan vitun jännää, kun sai möllöttää ruokapöydässä ja nyrpistellä maito-, mehu- tai vesimukille tai paiskata mukit permantoon, jos äiskä oli niin idiootti, että antoi kupin mukaan pöydästä lähtiessä. Yritin maanitella, rukoilla, uhkailla ja rähistä ilman mainittavaa menestystä. Vaihdoin  mukia kuppiin ja kuppia lasiin ja lopulta yritin houkutella jopa parhailla kristalleillani - aivan turhaan. Piltin suu oli ja pysyi supussa ja aukeni vain EI:tä ulistakseen, jos vein kupin/lasin liian lähelle. Joka yö heräsin sitten pari kolme kertaa siihen, että polvenkorkuinen paukapää vatkasi päätäni, repi korviani ja tukkaani ja mölisi: "Maitoa, äiti maitoa!"

 Kun olin viikon verran saatanan vihaisena kärrännyt leidille maitoannosta sänkyyn pikkutunneilla, sain todellisen neronleimauksen. Oli lauantaiaamu ja latasin kahvinkeitintä äärimmilleen, kun sattuneesta syystä vähän väsytti. Päätin pistää kovat piippuun. Filosofoin, että kun se kielletty hedelmä aina houkuttaa aikuistakin, niin miksei sitten maahisen kokoista mukulaa.  Johan tuo oli sumppia kärttänyt jo herra ties kuinka kauan ja rääpinyt pohjat kupeista heti jos vain silmä oli välttänyt.

Kysäisin siis viekkaasti lattialla leikkivältä naperolta: "Mitäs jos Pakkaus juo äidin kanssa kahvia?"

Siitähän ipana innostui. Hän pomppasi Stokkeensa suurin piirtein suorilta jaloilta.
"Pakkaus juo kahvia! Pakkaus saa kahvia! Pakkaus ja äiti juo kahvia! Kahvia!!", kakara kohkasi tohkeissaan ja minä kannoin kahvipannun suurin elkein pöytään. Kaadoin itselleni tavallisen kolmen desin alkupala-annoksen ja värjäsin setin maidolla. Sitten kaadoin kuolaavalle kaverilleni mukillisen maitoa, mutta seuraavaksi nostin kahvipannun mukin ylle ja lorotin siitä oscarsuorituksen arvoisin draamaelkein 1-2 tl kahvia maidon sekaan. 

Olisittepa nähneet sen hurmoksellisen kiihtyneen ilmeen lapsen kasvoilla! Oli kuin hyvä haltijatar olisi heilauttanut taikasauvaansa ja lapsi olisi hetken aikaa nähnyt elämänsä sellaisena kuin hän sen itse haluaisi olevan: täynnä kahvia, suklaata, piipaa-autoja ja taivaaseen kurottuvia karsean vaarallisia kiipeilymahdollisuuksia.

Minä siinä sitten kahvittelin kaikessa rauhassa, mutta Pakkaus holotti oman annoksensa sellaista vauhtia, että harkitsen vakavissani ottavani yhteyttä Guinnessin ennätysten kirjaan. "Lissää kahvia!", mukula mesosi jo alta puolen minuutin. Ja minähän annoin. Tällä kertaa lorautin maidon sekaan vain max. 1 tl, mutta se riitti vallan mainiosti. Ja taaskin kahvimaito katosi kuin kuppa Töölöstä.

Vaikka juomalakko hellitti aika pian kahvikekkerien jälkeen, olemme jatkaneet perinnettä ja istuimme eilenkin itsenäisyyspäivän kahvilla koko kööri. Ja koska Pakkaus tiivisti lämpöisen perhehetkemme ydinasiat niin hyvin, lainaan hänen viisauttaan näin lopuksi:
"Äiti juo kahvia. Isi juo kahvia. Pakkaus juo kahvia. Kahvi on hyvvää!"

Helppo elämä

Perkeleenmoinen positiivari kun olen, olen hoksannut, että remontin ja muuton keskellä elämisestä voi repiä myös riemua ja huomata sen olevan vieläpä varsin helppoa, jos vain tahtoa löytyy tarpeeksi.

Tässä omia remonttiarjen ilojani:

1. Lapsi ei roiku helmoissa kärttämässä virikkeitä, kun niitä löytyy ympäristöstä yllin kyllin.

Eilen Pakkaus ehti korkata kymmenen litran maalipurkin ja hämmentää sisältöä purkin vierestä löytyneellä kepillä kuin ammattilainen ainakin ennen kuin paska äiti tuli ja keskeytti hanslankarin hommat. Kun maalipurkki läks, löytyi onneksi tilalle äärimmäisen kiinnostava naulapyssy, jonka parikymppinen remppamiehemme oli ajattelemattomuuksissaan jättänyt muka piiloon pöydän alle.
Olihan se piilossa. Minulta. Onneksi piltti ei ehtinyt oivaltaa, kuinka ase kytketään päälle.

2. Kaiken ruoan saa tehdä hyvällä omallatunnolla mikrossa.

Sitä oikein sielu lepää ja hymy pyrkii huulille, kun uuni ja liesi eivät toimi eikä ruokaa oikeasti VOI tehdä muuten kuin työntämällä mikroon äitien tekemää ruokaa. Vaihteluakin löytyy. Joka toinen ilta syödään lihaperunasoselaatikkoa ja joka toinen makaronilaatikkoa. Pakkaus on tyytyväinen, minä olen tyytyväinen ja Saarioinen on taatusti ihan vitun tyytyväinen.

3. Siivoaminen on mahdotonta.

Kun ovesta lappaa joka aamu ukkoa paskaisine saappaineen naulaamaan, maalaamaan ja poraamaan, on aivan turha edes kuvitella puunaavansa paikkoja (eipä sillä, että minä edes koskaan semmoisia sairaita kuvittelisin). Hurraa hurraa hurraa!

4. Äidistä tulee Henkkamaukan malli

Koska telkku saatiin monen päivän jälkeen päälle vasta eilen illalla, ajautui Pakkaus hurmoksellisen hyväntahtoiseen tilaan. Kun ruudussa pyöri mainos H&M:n kimaltelevissa super-push-upeissa keikistelevästä timmistä typykästä, levisi naperon naamalle iloisen tunnistava ilme. Puolipukeista pimatsua osoittaen hän tuumasi: "Tuossa on äiti!".

Siltä seisomalta olin valmis antamaan anteeksi taannoiset karvaluomeani koskevat epäkohteliaat kommentit. Jos nisutaikinaa muistuttava mahani ja pyöreä pyllyni vertautuvat alusvaatemainoksen pimperoon, on aivan sama, kasvaako naamassani hämähäkki. Kun kerran olen muuten niin saatanan upea ilmestys.

Muuttohelvettiä ja hämähäkkejä

Olemme muuttamassa ja härdelli on tietenkin helvetillinen. Jo viikon verran molemmat kämpät ovat olleet puolityhjiä/-täysiä, sää sietämätön ja päivät saatanallisen pitkiä. Osasyy tuskaan "saattaa" olla se, että alun perin suunniteltu jättehelppo tapettien repiminen ja seinien maalaus paisui raamatulliseksi vedenpaisumukseksi nimeltä jättiremontti, jossa uusiksi meni keittiön lisäksi keittiön paikka, koko yläkerran lattia, katto sekä lamppujen paikat.

Onneksi huomenna on maanantai ja pääsen leikkitöihin toimistoon. Nyt olen paiskinut hommia kuin gulagilla raatava vankiriepu. Olen pakannut laatikoita, purkanut laatikoita, pessyt laatikoita (yhden laatikon pohjalle ja sen sisältöön oli levinnyt siirappinen Levolac) ja sitten taas pakannut, purkanut ja pessyt. Vanhan kämpän vanhan pakastimen hakkasin jäästä irti tiskiharjalla ja paljain käsin, koska vitun urpo ukkoni luuli, että pakastin sulaa, jos sen vain panee pois päältä, muttei tyhjennä tykkyjäisestä tavarasta.

Samanlaisia kauhutarinoita riittäisi kerrottavaksi kymmeniä.

Sanomattakin on tietenkin selvää, että koko tämän kauhucocktailin kirsikkana kierii Pakkaus, jolla on aivan eri näkemys siitä, mikä on tärkeää ja mikä ei. Yritinpä sitten tyhjentää muuttolaatikoita tai lajitella jätettä, tarjolla on aina lapsenvalvonnan jaloa oheisohjelmaa.

Jatkuvasti vintiö varvastelee vaarallisesti jonkin tasoitinainepurkin päällä, tunkee meisseliä/hammasharjaa/lusikkaa ikkunalukkoihin, tuijottaa samalla ulos lumiseen maisemaan ja huutelee siinä sivussa: "Äiti äiti, jääkarhut tulee!" (= Toivottava tulkinta: näki juuri ennen muuttoa dokumentin lumisessa maisemassa temmeltävistä jääkarhuista. Epätoivottava tulkinta: Jääkarhut ovat rantautuneet Jäämerestä Vesijärveen ja Lahteen.).

Tai sitten: "Äiti äiti, Pakkaus tiskaa!" (= Löytänyt muuttolaatikon pohjalta hylätyn tuttipullon korkin sekä topz-puikon, jota käyttää sitten tiskiharjan tapaan korkinpesuun ja välillä korvankaivuuseen. Tulkinta: Tuhka tiheään tiskaavan mummon vierailusta vasta vähän aikaa.)

Tai sitten: "Äiti äiti, missä on pikkumummot?" (= Hajottanut arvokkaan Maatuskani, kaikki mummelit ovat hevonvitussa tai vielä pahemmassa paikassa. Tulkinta: Äiti on ikävä, mutta mummo ihana ja mummoa on ikävä.)

Ja sitten Pakkauksen päivän piste i:n päälle: "Äiti äiti, hämähäkki!"

Tätä en voinut vastustaa, vaikka muihin huutoihin en ollut ehtinyt muuttorumbassa vastaamaan.
Oli ihan pakko kysyä (eikä tietenkään olisi kannattanut).
"Häh, missä on hämähäkki?"
Pakkaus yhtaikaa ylimielisesti ja voitonriemuisesti: "Äitin hämähäkki!"
Ja kun en kerrasta ymmärtänyt, tökkäsi ipana pienen nakkinsa keskelle naamaani.

Vai että hämähäkki saatana. On sitä näin remontin ja muuton keskellä muutakin tekemistä kuin ajella karvaluomeaan. Huomenna ainakin pistän kukkatissit tanaan ja muutan toimistoon ainakin viikoksi.

Pikkujoulumenovinkkejä

Kuten jokainen näitä raapustuksia joskus lukenut tietää, olen siitä paskamainen blogisti, etten juuri seuraa muuta blogimaailmaa kuin satunnaisesti.

Lapan kyllä omia ongelmiani, mutta muuta maailmaa en onnistu seuraamaan. Usein en löydä aikaa Frendien, työn ja Pakkauksen vaatimusten joukosta. Ja sitten joskus kun isken silmäni mukaviin sivuihin, joista ei jo koko maailma tiedä, unhoitan niiden osoitteen päivässä kuin lobotomian uhri ainakin.

Nyt kuitenkin on pakko ryhdistäytyä ja tehdä naisen työ. Löysin nämä Janen upeat joulunalusmenovinkit ja koska oikeasti haluaisin osallistua moneenkin näistä, jaan nämä omillekin lukijoilleni, jotta pääsette yhtä ihaniin tunnelmiin. Omat suosikkini ovat uintiretki Porin uimahalliin ja kuviohumppa. Uintiretki on minulle lahtelaisena aivan liikaa. Mutta jos joku paikallinen ultrauimari sinne kiitää, haluaisin sitä ehdottomasti seurata. Myös kuviohumppa kiihdytti mielikuvitustani melkoisen tuhmiin ulottuvuuksiin.

Lukekaa ja nauttikaa! Hyvää pikkujoulua!

Satu seksikkäästä äidistä

Yksi kaunis päivä haaveilin olevani muutakin kuin äiti. Ajattelin, että kävisin myös naisesta ja ehkä jopa sexy ladystä (= selvä yliannostus PSY:tä), ja marssin kihisevän kuumia alusasuja kuhisevaan Funky Ladyyn.

Daisarit, jotka puskevat daaliaa ja muuta floraa.

Muutaman päivän kuluttua ostoksista uskaltauduin tunkemaan hinkit tähän upeaan luomukseen, joka maksoi hävyttömän paljon, ja joka tuntui uskomattoman ylelliseltä ällöjen imetysliivien ja virttyneiden viisi vuotta vanhojen kannukannattimien jälkeen.

Liitelin siinä sitten kokonaisen työpäivän rinta kirjaimellisesti rottingilla. Tunsin olevani vastustamattoman naisellinen ja hehkeä, jopa hämmästyttävän epä-äidillinen.

Kun tulin kotiin, juoksi vastaani Pakkaus, kiipesi muitta mutkitta syliini ja tunki sitten kuin joku perkeleen vainukoira päänsä kaula-aukostani sisään (totta kai minulla on myös töissä vain trikoopaitoja). Pää yhä paitani sisällä penska alkoi nauraa käkättää.  Sitten kuului: "ÄITILLÄ ON KUKKATISSIT!" Ja päälle vielä hervotonta hekotusta.

Siihen loppuivat sexy lady -fiilikset siltä erää. Ja oikeastaan aina kaikilta muiltakin eriltä. Joka päivä kun puen nämä ihanuudet päälle, muistan vain sen, että minulla on kukkatissit. Ei mitkään kukkakirjailluin koristellut upean naiselliset rintaliivit vaan kukkatissit.

Tunne siinä sitten itsesi seksikkääksi.

Jästipää jäähyllä

Pikkuämmä käyttäytyi eilen taas fiksusti kuin Nykäsen Masa kolmen promillen humalassa. Kun ei tuommoista alaikäistä kai putkaankaan voi vielä viedä, piti resuaja lopulta rahdata jäähypenkille.

Ensin penska sössi ruoan kanssa, tiputteli nakkia lattialle ja karjui EI:tä tutut tuhat kerta. Kun appeen lappaminen suuhun tai lattialle alkoi kyllästyttää, hyppäsi mukula keittiöntuolista maitomukin kanssa mäkeen ja mummon luo olkkariin. Huokaisin häpeäkseni salaa helpotuksesta, kun mölyapina vaihtoi uhria. Hetken päästä kuului äitini ääni:
"Hyi! Pakkaus! Miksi piti tuola lailla tehä!? Eihän nyt maitoa...Voi herranjestas..."

Nousin alistuneena reissumieheni seurasta ja lähdin katsastamaan tilannetta.
Ipana oli losauttanut 2,5 dl:n maitosetin kaaressa pitkin olohuonetta. Maitoa oli lattialla, hyllyillä ja sängyssä. Päässäni pimeni tuttuun tapaan ja kärsivällisyyteni loppui yhtä nopeasti kuin seinään ajavan auton matka.

"VOI JUMALAUTA SENTÄÄN! Maitoa ei kaadeta lattialle!!! MINKÄ TAKIA...? Voi jumalauta! PAKKAUS TIETÄÄ!!", minä mesosin ja kiikutin penskan kainaloista jäähypenkille.
Alkoi jo perinteeksi muodostunut tekoitku ja ulina, johon kuuluu kyllä jimcarreymäistä naamanvääntelyä ja helvetinmoista nyrkkien heiluttelua, mutta ei yhtä ainutta (epäaitoakaan) kyyneltä. Minä yritin ulinan ylitse avata rauhanneuvotteluja:

Minä:"Pakkaus EI HEITÄ maitoa lattialle. Pakkaus tietää sen."
Pakkaus (kesken valevollotuksen): "EI! Äiti hiljaa!!"
Minä: "SIE et mulle sano että "hiljaa"!
Pakkaus: "Äiti ON hiljaa!!"
Minä: "Ole ite hiljaa ja kuuntele! Maitoa ei heitetä lattialle!"
Pakkaus: "Äiti lopeta! Hiljaa!"
Minä: "Kuule maailmassa ei kaikilla ole varaa..."
Pakkaus (laittaa sormet korviinsa ja kuiskaa (kuiskaa!!!)): "Hyssssssssss äiti. Lopeta."
Minä: "Istu sitten siinä."

Alkoi uusi vollotusralli. Menin auttamaan äitiä lattian luuttuamisessa ja jätin nuoren kapinallisen omiin oloihinsa. Hetken kuluttua mieheni huusi keittiöstä:
"Onks tolla lupa tulla pois tuolista?"
"NO EI TODELLAKAAN! Tuliko se siitä pois?"
"Oota mä laitan sen takas."

Palohälytintä muistuttava ujellus jatkui. Sitten kuulin, kuinka isi yritti vuorostaan keskustella vihaisen vintiön kanssa.
Ukko: "Nyt takas siihen. Heitit sitten maidot lattialle."
Pakkaus (huolettoman uhmakkaasti): "JOO! Sinne meni!!"

Mieheni hölkkäsi kiireen vilkkaa olkkariin.
"Ei helvetti kestä pokka", puhisi ukkoni ja alkoi hekottaa ääneen.
Alkoi itseänikin naurattaa. Siivousoperaation valmistuttua menin takaisin palauttamaan äiti-tytär -diplomaattisuhteita.

Tällä kertaa tuolissa kyhjötti jo katuvaisempi tihutyöntekijä. Pääsimme yksimielisyyteen siitä, että maito ei kuulu lattialle. Ainakin nyt yhdeksi päiväksi. Huomenna taas uudet - tai vanhat - kujeet. Ja sama saakelin show.

Macchiavellin valekusi

Onhan sitä kyllä jo moneen kertaan tullut huomattua, että Pakkaus ei todellakaan ole enää mikään aivoton vauvanplanttu, mutta enpä olisi uskonut, että kaksivuotias osaa soveltaa Macchiavellin vallankäyttöoppeja kuin ammattilainen ikään.

Koska penska on hoksannut, että äiskältä on turha vonkua leikkiseuraa tai mitään muutakaan huomiota, jos hän a) laittaa ruokaa, b) istuu vessassa paskalla, c) kirjoittaa blogia inspiraation vallassa, d) katsoo Frendejä, on hän opetellut juonittelemaan omaksi edukseen erityisesti näinä hetkinä kuin kaksoisagentti ainakin.

Jos ei huomiota tipu normikeinoin siihen tahtiin kuin pitäisi, alkaa vekara vonkua sitä yhtä ja ainoaa, minkä vienoa kutsua en äitinä voi koskaan vastustaa. Kuin Odysseuksen ajan merimiehet, ryntään minäkin paikalle kuin mielipuoli, jos kuulen seireeninkutsun nimeltä "Pissa tulee!"

Näillä taikasanoilla lentää paistinlasta taatusti mäkeen ja konkkaan kalsarit kintuissa kesken kakkoshädän avaamaan ovea, jotta ipana pääsee potalle. Tietenkään mitään ei useimmiten tapahdu. Viekas vintiö hyppää sekunnin sadasosassa pois potalta, suurin piirtein saman tien kun sille istahtaa ja kiljaisee: "Tuli jo!"Kun kurkkaan kusilootaan, toljottaa minua vastaan putipuhdas potta. Sama numero toistuu heti puolen minuutin päästä. Ja minä tottelen kuin koirakoulun priimuspiski.

Tällä hetkellä pissahälytys tulee noin sata kertaa päivässä. Ei tietenkään pelkästään edellä mainittuina hetkinä, mutta erityisen usein "pissahätä" yllättää silloin, kun haluaisin keskittyä johonkin muuhun kuin elämäni valoon.

Ja tätä saatana sitten jatkuu varmaan maailman tappiin! En MISSÄÄN TAPAUKSESSA halua palata lavuaarin yllä äheltämiseen ja paskaperseen pesuun. Ennemmin annan juonekkaan pikku paskahousun viedä minua kuin pässiä narussa ja lamppaan vessassa vähän väliä, jotta todelliset tarpeet (0,5%-2% hälytyksistä) osuvat kerralla oikeaan paikkaan.

Kohta muutan sinne veskiin varmaan asumaan. Eivätpä ainakaan jalat palellu, kun on lattialämmitys.

V*ttupäivän lällypelastus

Kyllä tänään vitutti. Vitutti niin saaaaaaaatanasti. Ja melkein koko päivän.

Vettä satoi, nukuin vitun kivat viisi tuntia Pakkauksen kantapää suussa tai päässä, ja sitten piti vittu vääntää jotain vitun paskaraporttia, josta ei tullut mitään vitun tolkkua.

Kaiken lisäksi pomo tuli perjantai-iltana kello neljä antamaan vitun upeaa paskapalautetta, jota en mielestäni ollut ainakaan kokonaan ansainnut. Pidin turpani kiinni, koska asioitten kusemiseen oli ollut monta eri syytä: vitunmoinen työähky ja kiire, tietämättömyyteni kyseisen asian etenemisestä ja väärät oletukset, joita minun oli mahdotonta välttää, kun ei ole vittu vielä sitä kristallipalloa.

Kun sitten palasin kotiin tupakalta vahvasti lemuten, äärimmäisessä berserkkiraivossa ja itku kurkussa, alkoi helpottaa. Äitini, joka on - luojan kiitos - taas täällä, oli laittanut jauhelihapihvejä sipulin kanssa ja Pakkaus esitteli Polar-mainoksesta oppimiaan Kiira Korpi -maneereja ("Pakkaus huistelee!").

Vittupäivän lopullinen pelastus oli vasta kuitenkin tulossa. Köllähdin puoli ysin aikaan pienen viereen nukuttamaan natiaista. Luin muumikirjan. Pakkaus vaati toista. "Ei, nyt nukutaan. Nyt luettiin jo kirja", minä selitin. Pakkaus tyytyi kohtaloonsa, mutta ilmoitti sitten, että "Äiti ei laula tuutulaulua!" Minä siihen, että "Ei sitten. Hyvää yötä."

Hetken päästä pimeydestä ryömi käteeni pieni käsi ja Pakkaus kuiskasi: "Äiti.."
"No mitä?", minä kuiskasin.
"Äiti laulaa tuutulaulun", Pakkaus kuiskasi ja kiehnäsi lähemmäs.
Mitäpä siinä muuta kuin Tuu-tuu-tupakkarullaa jollottamaan. Tenava lussutti peukaloaan ja kun laulu loppui, hän kuiskasi taas.
"Äiti."
"No mitä?", minä kuiskasin takaisin.
"Pakkaus on äitin pikku piika."

Minä, kovasydäminen päähänpotkittu vittuja koko päivän päässäni viljellyt ammattikyynikko sain ehkä jonkin roskan silmään, kun se saatana alkoi vuotaa.
"Äiti", kuiskasi Pakkaus vielä kertaalleen.
"No mitä?", minä pehmoperseilijä nikottelin vielä.
"Pakkaus tulee äitin syliin", kuului vierestäni.
Sitten pieni persus hinkkasi itsensä aivan minuun kiinni ja käteni kaivettiin jonnekin patjan ja pienen lämpöisen kehon puristuksiin.

Lähti kaikki vitutus tiehensä siltä makaamalta. Anteeksi nyt tämä kammottavan sokerinen kommentointi  jo etukäteen ja älkää vittu nyt herkkänahkaisimmat lukeko eteenpäin, mutta kyllä tänään tuntui siltä, että äitiys on ihanaa. Ihan vitun ihanaa.

Pelottelukeinot kunniaan

Lukijani Sokeriapina pisti minut mietteliääksi, kun keskustelimme ah-niin-kodikkaista hampaidenpesurähinöistä. Hän kun kertoi kaveristaan, joka oli saanut penskan pesemään hampaita suurennettuja bakteerin kuvia esittelemällä ja hammaspeikoilla uhkailemalla.

Kaikesta saamastani kasvatuksellisesta valistuksesta huolimatta oli ensireaktioni ajatukseen automaattisen ihaileva. "Uhkailua! Pelottelua! Kuinka kätevää!", hihkuin mielessäni.

Pakkaus ei vielä tietenkään bakteerikuvista paljon pelästyisi vaan toteaisi vain "Paljon pastilleja!" tai jotain muuta yhtä fiksua ja filmaattista. Mutta kyllähän hätä keinot keksii. Ärsykkeen kerran saatuaan aivoni suorastaan vilisivät luovia mahdollisuuksia pelotella tyngältä paskat housuihin (Huom., tämä on  kyllä vain metafora, toivon pottailun todellakin jatkuvaan totuttuun tapaan).

Voisinhan vaikka sanoa, että Pakkauksen pelkäämä Zsu Zsu Pet möyrii suuhun ja syö hampaat, jos ei ala harja kiinnostaa. Tai voisin uhata, että yhtä pelottava naapurin vanha setä tulee kylään, jos homma ei etene. Tai sitten voisin käyttää klassista ja hyväksi havaittua "Jumalan kuumaa kiveä".

Taivaallinen kuuma kivi oli oman äitini varmin keino pistää meidät mukulat ojennukseen. Jos vain yritinkin tihutöihin, sain kuulla, kuinka Jumala kyllä näkisi taivaasta kaiken ja heittäisi päälleni kihisevän kuuman kivenjärkäleen. Muistan useampaan otteeseen toljottaneeni pelokkaana taivaisiin, mutta yhden kerran muistan erityisen selvästi.

Silloin oli ollut aivan pakko tehdä piruutta ja kusta tahallaan kerrarimme oven eteen (tieteen nimissä tietenkin: halusin nähdä, kuinka pissa valuu viettävää asfalttia pitkin). Yllättävää kyllä, ehdin suorittaa koko kokeen ennen kuin äitini haukansilmä tavoitti minut pyllistelemästä pihalta. Jo ennen kuin mamma edes ehti paikalle raivoamaan ja lyömään pesurättiä kouraan, muistan aivan oikeasti kuvitelleeni, kuinka tulenhehkuinen jättilohkare kohta ampuisi minua kohti ja taittaisi taipaleeni täällä maan matoisessa maailmassa. Ja vaikka kuuma kivi ei lopulta koskaan tavoittanut syyllistä, pisti Jumalan epäsuosioon joutumisen uhka kummasti liikettä niveliin, jos piti kerätä lelut kasaan tai syödä ruoka loppuun.

Nyt kysynkin, onko uhkailu välttämättä pahasta? Enhän minäkään mikään seinähullu ole, vaikka kaikki  ei päässä ilmeisesti aina pelitäkään niin kuin naisihmisellä muka pitäisi (paino sanalla muka). En pelkää ihmisiä, en pelkää elämää, enkä varsinkaan pelkää mitään perkeleen kuumaa kiveä. Lisäksi, voivatko sadat vuodet kokemusta olla niin väärässä? Onhan viisauden laji nimeltä lastenpelottelu säilynyt aivan kirjallisessakin muodossa.

Viime aikoina olen lukenut Pakkaukselle iltasaduksi klassista Hanhiemon satukirjaa, jossa on ikivanhoja, hyväksi havaittuja kertomuksia lapsille (toistan: lapsille). Ne eivät armoa anna. Jo toisena päivänä peräkkäin keräsi viikatemies tolvanat viittansa alle. Toissailtana oli ohjelmassa"Susi, susi", jossa pitkästynyt paimenpoika joutuu kirjaimellisesti suden suuhun, kun huijaa sutta huutelemalla kylänväen tarpeeksi monta kertaa turhan päiten kenturalle. Eilen taas hukka peri pari porsasta, ennen kuin viisas kivitalon rakentanut sika keitti suden hengiltä. Jos ei tuosta rääpäle opi, että valhettelua pitää välttämän  ja talo kivestä rakentaman, niin ei mistään.

Joo-joo. Tiedetään. Onhan se kauhean kamalaa syöttää pienen mieleen tuommoisia painajaisia. Mutta mitäs sitten, kun pumpuli loppuu ja elämä alkaa? Kasvatammeko me nyt ihmisiä, jotka kuvittelevat, että kaikesta pahasta selviää pienellä nurkassa istumisella ja että kaikki on hyvitettävissä pelkällä anteeksipyynnöllä? Eikös pieni pelottelu silloin tällöin voisi tehdä aivan hyvää ja toimia yhtenä tehokkaampana rajojen asettajana? Ja jos toimintaa lällyperseille perustella pitäisi, niin voisihan sitä aina sanoa rikastuttavansa vain muksun mielikuvitusta. Kun sehän se nyt nykyistenkin standardien mukaan on sentään sallittua.

Vähemmän diplomatiaa, enemmän suklaata

Pakkaus on oppinut neuvottelemaan. Hän on erittäin taitava maanittelemaan, manipuloimaan, juonittelemaan ja sitten tarvittaessa käyttämään ikävän äkäistä imperatiivimuotoa kuin Marski Mannerheim ainakin.

Tässä pieni esimerkki päivän keskustelutuokioista. Hurskaana ennakkoselityksenä sille, miksi sydänkäpysemme saa suklaata kesken arki-illan, käynee se, että meillä on sukulaisia käymässä. Eihän meillä muuten semmoisia, hyh hyh.

Kaikki alkoi siitä, että Pakkaus näki kaapissa Fanipala-pussin.
Pakkaus: "Äiti äiti! Sukkaata!"
Minä (sädekehä pään päällä): "Suklaa on loppu. Nyt ei syödä suklaata."

Sädekehäni on valitettavasti täydellisen valheellinen, ja Pakkaus tietää tämän (älkää kysykö miten). Olen salaa mässyttänyt Fanipaloja kuola roiskuen ja pussi on vielä puolillaan.
Suljen kaapin ja menemme sohvalle katsomaan Frendejä.

Pakkaus (viekkaasti): "Äitin ohjemma Lendit."

Juonekas pirulainen saa huomioni herpaantumaan sadasosasekunnissa. Ylistän viisasta lastani, joka tunnistaa äidin lempiohjelman.

Minä: "Oi kyllä! Pakkaus TIETÄÄ! Äidin ohjelma ON Frendit."
Pakkaus: "Sukkaata. Äiti, anna sukkaata."
Minä (hämmentyneenä äkillisestä aiheenvaihdoksesta): "Mitä suklaata? Ei ole suklaata."
Pakkaus: "Pakkaus haluaa sukkaata! Äiti, anna sukkaata!"

Tässä vaiheessa olen tietysti ristiriitaisten tunteiden ristiaallokossa! Lapseni on viisas ja kaunis ja tunnistaa Frendit. Olen itse mussuttanut puoli pussia Fanipaloja ipanan (muka) tietämättä. Miksi minä en yhtä Fanipalaa voisi hänelle antaa? Tässä vaiheessa en enää ymmärrä, että manipulaation mestari on iskenyt järjeltäni tajun kankaalle ja näppäillyt tunteet pintaan.

Mainoskatkon aikaan luovutan. Lampsin kaapille ja kaivan esiin yhden herkkupalan tämän päivän Talleyrandille. Penska nakertaa, mussuttaa, kuolaa ja hotkii yhtä aikaa, mikä on sinänsä jo jonkinlainen urheilusuoritus. Aikaa kuluu ehkä viisi sekuntia. Sitten ovatkin kovat piipussa.

Pakkaus: "Anna lissää!"
Minä (heikosti): "En anna. Pakkaus sai jo fanipalan. Ja pyydä nätisti. Sano "saisinko?""
Pakkaus (nyökyttelee pontevasti): "Joo! Anna lissää! Iso pala!"

Minä en hievahdakaan, tuijotan vain Phoeben yltiöpositiivista poikaystävää (joku Baldwin).
Pakkaus töllöttää minua tiukasti silmiin ja jatkaa jankutustaan. Hetken päästä siirrytään helliin tunteisiin.

Pakkaus (leperrellen ja ilmeisen laskelmoidusti): "Äääiti äiti! Äitiii! No niin, äiti!" - - "Tule äiti, nyt mennään! Iso pala."

Minä yritän keskittyä katsomaan telkkua, jota en oikeasti seuraa. Se olisikin helvetin vaikeaa, kun neiti Isopala tunkee naamansa kiinni lärviini ja tuijottaa kuin hiirtä hypnotisoiva kuningaskobra.
Lopulta luovutan, tietenkin. Painelen raskaasti huokaillen keittiön kaapille ja läiskäisen mukulan käteen toisen Fanipalan.

Sitten vetelen loput itse naamaani. Pakkohan ne on tuhota, ettei saa lapsiparka liikaa sokeria.
Saanhan Kuukauden Kasvattaja -palkinnon, enkö saakin?

Väsyttävät vauvat, upeat uhmailijat

Olen märehtinyt täällä useampaankin otteeseen Pakkauksen draamantajua ja silmänräpäyksessä auringosta ukkoseksi vaihtuvia mielialanmuutoksia. En silti vaihtaisi hetkeäkään niin sanottuun "ihanaan" vauva-aikaan.

Minusta vauva-aika oli karseaa. Synnytys oli vaikea ja vauvan tuloon ei mikään opaskirja osannut minua ohjata. Olin jo vanha synnyttäjä, tapoihini tottunut naisihminen, jolle teki tiukkaa ottaa todesta se, ettei kotoa ihan oikeasti päässyt koskaan mihinkään (meillä ei mitään tukiverkkoja vieraassa kaupungissa ollut (eikä ole btw)). Ja jos kerran puolessa vuodessa pääsin ulostautumaan, hormonit ja uudenkarhea ilmiö "äitiys" ottivat ylivallan niin, että oli turha puhua mistään "omasta ajasta" nauttimisesta, kun olin aivan varma, että "nyt se kuolee nälkään, kun ei ole tissiä" ja "juuri nyt sillä on hätä, kun äippä on häipynyt". Kaiken sen rakkauden, jota pientä tuhisijaa kohtaan tunsin, höykytti jatkuvasti taka-alalle hätä milloin rintaraivareista, milloin rokotusreaktioista, milloin ummetuksen aiheuttamista mahavaivoista.

Nyytti roikkui tississä kahden tunnin välein, huusi iltaisin eikä unta nyt vain saanut edes yrittää ottaa palloon ellei naperoa sattunut huvittamaan. Ja minä kun en ole mikään maailman paras nukkuja muutenkaan. En viihtynyt myöskään kotona, vaikka sellaisen pullantuoksuisen ihanneunelman päähäni olin raskausaikana päähäni kehrännyt. Tiskivuoret kasvoivat, minä vaihdoin vaippaa, toljotin televisiota ja söin, söin, söin. Pari kertaa yritin mennä jonkin sortin mammakerhoihin, mutta ei siitä mitään tullut. Minua ei huvittanut paskan vertaa tutustua ihmisiin, jotka eivät sytyttäneet millään tasolla ja joiden kanssa yhteistä oli vain samanikäinen mukula.

Hain puolivakavissani töitä (ja sainkin) ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun tyttö täytti kolme kuukautta. Piltti kasvoi ja kehittyi hyvää vauhtia ja vaikutti - ällistyttävää kyllä - erittäin tasapainoiselta pieneltä ihmiseltä. Silti podin valtavaa paskan äidin syndroomaa. Minusta tuntui, etten ollut hommassa tarpeeksi täysillä mukana, että minun pitäisi rakastaa kotona kykkimistä ja vauvani kanssa rallattelua enemmän. Rakastaa siis myös lastani enemmän kuin oikeasti rakastin. Ja ei, minulla ei ollut masennusta. Minulla oli vain puuduttavan tylsää. Kotielämä ärsytti, rutiinit ärsyttivät ja vauva tuntui vain vaativan vaatimistaan ilman, että itse sain mitään. Syyllisyys oli hirvittävä. Ja aina läsnä.

Nyt kun tyttö on niin sanotussa uhmaiässä, olen kaikesta valituksestani huolimatta useimmiten riemuissani. Me ymmärrämme toisiamme ja minä nautin - oikeasti nautin - yhdessäolostamme. Me keskustelemme. Kuin ihmiset ainakin.
"Otapas vielä ruokaa", minä vaadin.
"Ei! Haluan maitoa!", ärähtää Pakkaus.
"Isi laittaa tänään petiin", minä ehdotan toiveikkaasti.
Tyttö ei korvaansa lotkauta.
"Äiti, tule nukkumaan!", hän komentaa.

Ja sitten se usein kuultu kuuluisa "EEEEIIIII!!!!"Sitä kuulee kyllä kuuroutumiseen asti. Jos tarhasta lähdetään kesken leikin, jos äiti ei ota syliin (viis sadan kilon kauppakasseista) tai jos aamulla ei saakaan laittaa kumppareita jalkaan.

Minua ei uhkaava kuulovamma lannista. Jos hermot menevät, ärähdän penskalle takaisin, rähisemme vähän aikaa toisillemme ja homma on siinä. Hätätilassakin napero osaa jo sanoa, onko pipi, pissahätä tai pitääkö äipän laittaa "lahit päähän" (= muumiarskat). Ei tarvitse stressata, että mikähän mahavaiva tai hammas lasta nyt piinaa. Kun eihän sitä normipäivänä selvästi mikään muu piinaa kuin uhma. Ja sukuvika nimeltä huono asenne. Jeiiii!

Perheriita ja kuinka se kuopataan

Jälleen eriteasiaa (aivan tunnen innostuksenne!), mutta myös perhedraamaa (tadaa!).

Olemme haljeta ylpeydestä, sillä Pakkaus on viimein ja vihdon oppinut sisäsiistiksi. Pissa lorahtaa melkein poikkeuksetta pottaan ja paskakikkareitakin olen joutunut jynssäämään persuksesta viimeksi joskus kolme viikkoa sitten.

Pottailu on kuitenkin aiheuttanut myös kummallisia lieveilmiöitä. Yhtä niistä jouduin juuri äsken todistamaan.

Tynkä roudasi pottansa vessasta olkkariin (telkusta tuli ilmeisesti jotain helvetin tärkeää kuten mainoksia) ja rupesi toimiin. Lotina vain kävi ja me onnelliset vaippavapautuksen saaneet vanhemmat seurasimme polleina sivusta - aivan kuin saavutus olisi omamme. Kun homma oli hoidettu, nousi nassikka potaltaan ja nosti pottansa sisältöineen kaikkineen kainaloon.

Tässä vaiheessa astui isi olohuoneen lattialla vaarallisen näköisesti taiteilevan pissakuskin tielle.

Isi: "Heiiii! Annas se potta tänne! Nyt toi kyllä putoaa."
Pakkaus: "Ei. Pissa vessaan!"
Isi: "Nyt on kuule pitkä matka! Varovasti!"
Pakkaus (horjahdellen piipaa-auton ylitse kusiloota kainalossa): "Ei! ITSE. Pissa. Vessaan."
- - -
Isi: "Mut heeiii! EII! Sullahan on housutkin kintuissa! Nyt annat sen potan tänne!"
(takavarikoi potan puolentoista metrin korkeuteen)

Puhkeaa pelottavan kovaääninen perheriita isän ja tyttären välille.

Pakkaus: "EIIIIII!!!!! ANNA POTTA! ANNA POTTA! ANNA POTTA! POTTA TÄNNE! BY-HYYYYYYY!!!"
Isi: Mitäh? EI!
Pakkaus: Anna potta! Isi antaa potan. POTTA TÄNNE! (äänensävy on sellainen, että tyyppi lisäisi perään vielä "vitun urpo", jos osaisi (onneksi ei osaa)).
Isi: No vedä ees housut jalkaan!
Pakkaus alkaa parkuen kiskoa pikkareita ja pöksyjä jalkaan ja vollottaa kovaäänisesti pottansa perään kuin itkumuurilla märisevä ämmärukka.
Isi (hermona): Joo joo, annan annan! Mut nosta nyt ne housut!"

Lupauksen kuultuaan vilauttaa nassikka housut jalkaan pikavauhtia ja vain toinen perspuolisko jää näkyviin.

Pakkaus: "Y-hyy. Potta TÄNNE!"
Isi (alistuneen pelokkaana): No niin. Ota. Tossa on.
Parku loppuu yhtä nopeasti kuin tuulilasiin lätkähtävän itikan ilmalento.
Pakkaus (tyynenä kuin Buddha ja onnellisena kuin orava): Potta - nyt vessaan!

Isän ja tyttären muodostama majakka ja perävaunu raahustavat kohti vessaa kuin kuninkaallinen hautajaissaattue. Hetken kuluttua kuulen, kuinka kusi kuopataan. Pakkaus painaa vessanhuuhtelunappulaa (tärkein osa rituaalia) ja viimeisin tuote on taas entinen.

Perhekriisi on ohitse. Olisipa tämä yhtä helppoa sitten kymmenen vuoden kuluttuakin.

Tulkaa tabut takaisin

Juolahtipa tässä arjen tuskan hetkellä mieleeni, kuinka pienenä tyttönä sain huolimattoman suun sutimisen jälkeen napata kahdesta kahdeksaan pientä fluoritablettia nassuun ja hammashoito oli sillä siisti.

Nyt on vanhemmilta tietenkin tämmöinenkin hävytön helpotus viety ja fluoritabletit ruksittu lasten hammashoidosta helvettiin. Olen myös kuullut villejä huhuja siitä, kuinka vaarallisia ne viattoman oloiset tabut oikeasti ovat. Jos näin todella on, haluan kyllä kysyä, missä pirussa kuppaa se lääketieteen ja ihmiskunnan edelläkävijä, joka keksisi tilalle jotain turvallisempaa? Itsestäänlatautuvia älypuhelimia ne älypäät kyllä saavat aikaiseksi, mutta eivät vaivatonta keinoa valkoisiin ja vahvoihin hampaisiin!

Tällä menolla ei ainakaan meidän mussukan hampeja (taikka meikätytön hermoja) pelasteta.

Joka jumalan ilta vien Pakkauksen hampaidenpesulle ja jokikinen kerta se on yhtä upeaa. Tyyppi kiemurtelee villisti kuin koukkuun pistettävä kastemato, yrittää pakoon, huitoo harjaa pitävää kättä pois ja nipistää huulensa tiukasti kiinni samalla kun minä yritän hiki päässä ja lastentahnaräippeet naamalla ja rinnuksilla saada aikaiseksi edes JOTAIN. Jos ja kun saan harjan tungettua ipanan suuhun, alkaa hirveä huuto.

Tällä hetkellä en enää edes pese penskalta hampaita kuin kerran päivässä - iltaisin. Aamulla olen yleensäkin aina perkeleen pahalla päällä, enkä enää jaksa edes yrittää sietää sitä saatanallista showta, minkä hampaiden harjaus aina aiheuttaa.

Älkääkä luulko, etten olisi googlannut kaiken maailman keskustelupalstojen näpsäköitä niksejä. Meidän tytsy ei mistään tarrapalkinnoista piittaa ja jos tällään tytölle oman harjan käteen, herättää se hänessä vain tarvetta putsata vessan lavuaari (ei sillä etteikö se lavuaarikin sitä harjaa tarvitsisi).

Uuden ajan fluoritabletteja odotellessa täytyy ilmeisesti vain sietää syyllisyyttä (jei, tästä ainakin on kokemusta) ja turvata ksylitolipastilleihin ja hyvään onneen. Viimeksi mainittuahan minulla näissä arjen askareissa aina riittääkin.

Sikaeläviä kuvia kunnianhimoisille

Seuraa harrastusvinkki, jota et voi ohittaa!

Jos haluat vipinää elokuvailtaan tai olet kyllästynyt paikallaan möllöttämiseen elokuvan yhteydessä, kannattaa alkaa katsoa filmiä parivuotiaan ohjelmatoimiston kanssa. Kaavoihin kangistuneeseen omissa sohvannurkissa nököttämiseen (minä ja mieheni olemme ohittaneet jo aikaa sitten vaiheen, jolloin nökötimme samassa nurkassa kaulakkain) tulee kummasti kipinää, kun mukana on huomiota vaativa, temppuja tekevä ja armottomasti mölyävä mukula.

Täytyy kyllä nöyrin mielin myöntää, että tämä ei eilen ollut alkuperäinen tarkoituksemme. Pakkaus ei vain yliluonnollisten ponnistustenkaan jälkeen suostunut petiin, joten jouduin pyytämään huonompaa puoliskoa pistämään pleikkarin pyörimään ja laatuelokuvan liikkeelle.

Aloimme katsoa Lumikki ja metsästäjä -elokuvaa. Lupasin siipalleni pyhästi, että pistäisin pahoissa kohdissa käteni Pakkauksen silmille, ettei pientä pelottaisi. Ei olisi kannattanut turhia huolehtia. Ennen elokuvaa tuli Universal Picturesin 100-vuotisjuhlamainos ja se oli ainoa pätkä, mikä pätkää kiinnosti. Mainoksessa oli lyhyitä otteita yhtiön eri elokuvista eri ajoilta ja me saimme etuoikeuden nauttia Pakkauksen narratiivisista kyvyistä. Homma eteni suurin piirtein näin:

Esiin tuli pelottavasti karjahteleva King Kong.
Pakkaus (riemuissaan): "Apina! Äiti, katso, A-PI-NA!"
Kuva vaihtui Russell Crowen kärsineeseen gladiaattorin hahmoon.
Pakkaus (innoissaan): "Pappa! (osoittaen Russellia) Tuolla!"
Takaisin King Kongiin.
Pakkaus (innoissaan): "Apina! Äiti äiti! A-PI-NA!"
Seurasi Meduusan verkon takaa-ajokohtaus.
Pakkaus (sormi pystyssä): "RALLIAUTO! ISI ajaa autoa!" (yeah right)
Takaisin King Kongiin.
Pakkaus (kiihtyneenä): "AAA-PINA!"

Tämän jälkeen elokuvat saivat unohtua. Seurasi musiikkituokio. Penska otti käteensä kylpytakkini vyön toisen pään ja piteli sitä suunsa edessä kuin ihka aitoa mikrofonia. Lumikkia retuutettiin edes kahtaalle ja paha metsä yritti häntä hamuta, mutta minä pystyin keskittymään vain vieressäni raikaavaan monotoniseen joikuun.
"LIUTU-LAUTU-LIUTU-LAUTU-LAA LAA LAA. LITTU-LATTU-LÄÄ, LÄÄLÄÄLÄÄ", meuhkasi vierustoveri ja mannekeerasi vyömikrofoninsa kanssa kuin Eino Grön ainakin.
Kun yritin toimittaa ipanalle, että äiskä haluaisi katsoa elokuvaa, läiskäisi penska minulle kylpytakin vyön toisen pään.
"Äiti laulaa!", komensi piltti.
Eihän minun auttanut muuta kuin yhtyä kuoroon.
Ukkoni ei tiennyt itkeäkö vai nauraa, mutta me karjuimme menemään:
"LIUTU-LAUTU-LIUTU-LAUTU-LAA LAA LAA. LITTU-LATTU-LÄÄ, LÄÄLÄÄLÄÄ".

Kun kakofonia yltyi kestämättömäksi korville, komensi siippa meitä panemaan turvat rullalle. Pakkaus ei tästä lannistunut. Hän nousi sohvapöydälle nostettujen säärieni päälle. Seurasi trapetsitaiteilua yhdistettynä äidin muodonmuutosohjelmaan. Kersa seisoi päällään, puki siinä sivussa päälleni tuttipullon korkkia hatuksi ja omia arskojaan nurin päin päähäni,  saksasi ammattilaisvoimistelijan ottein ja esitteli vielä näyttävästi napaansa (vähänhän niillä trapetsitaiteilijoillakin on päällä). Kun nostin kinttuni koukkuun, en osaa edes kuvailla, mihin asentoon ipana pystyi itsensä taivuttamaan. Pääasia oli, että koivet sojottivat kohti kattoa ja pää makasi haarovälissäni. Koko tämän ajan elokuvaelämyksen elävöittäjä nauraa räkätti kuin hourupää harakka.

Tässä vaiheessa päätin, että lapsi oli ehkä unen tarpeessa. Olin oikeassa. Se oli ehkä kaikkien aikojen nopein nukutus. Alta viisi minuuttia ja elokuva jatkui ilman erikoisohjelmaa. Mutta täytyy sanoa, että yllättäen elokuvakokemus kärsi hiljaisuudesta.

Niinhän se on, että kun tottuu enempään, vähempi ei enää riitä. Seuraavaksi roudaan varmaan radikaalin remuajan uuteen Bond-elokuvaan. Laput silmillä tai jotain.

Muotinurkka: trendilaukku vaativaan makuun

Koska Pakkaus on tiedostava nuori, pyrkii hän jatkuvasti keksimään uusia käyttökohteita niin käytössä olevalle kuin myös jo hylätylle ja tarpeettomaksi luullulle tavaralle. Kattilat ovat esimerkiksi erinomaisia päähineitä, sanomalehden riekaleet upean erilaisia huiveja ja keinuominaisuudella varustettu babysitteri kätevä katapultti pehmolelujen lennättämiseen (tämä keksintö tehtiin tosin isin kanssa yhdessä).Tänään esimerkilliseen uusiokäyttöön pääsi vahingossa muovikassien säilytyskoriin hylätty kasipäkin kuori.

Tiedostin kyllä, että piltti hääri keittiössä jotain omiaan, mutta koska olen vasta toipumassa kuumetaudistani (= laiskotti niin pirusti) ja vaaralliset esineet ovat keittiössä lukkojen takana tai tarpeeksi korkealla, annoin itselleni luvan olla luottavainen. Tyttö pääsi siis vapaasti toteuttamaan itseään ja luovuuttaan. Hetken kuluttua hän kirmasi luokseni tällaisen upean ja yksilöllisen luksuslaukun kanssa.

"Katso äiti, katso äiti! Uusi laukku!", riemuitsi Pakkaus design-tuote lantiollaan, oikeaoppisesti käsivarren ympäri pujotettuna.

Trendikkäämmäksi ei voi juuri mennä. Eivätkös pastellisävyt ole juuri muodissa kuten myös printtikuviot? Ei siis muuta kuin tyyliä kopiomaan, hyvät ihmiset!

Ja muistakaa, että tosinaisella on nykyisin lego-palikka laukussaan. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Sianpunainen värivirhe

Olen jo aikaisemmin - ehkä edellisessä blogissani - tainnut mainita, että vaaleanpunainen (so. sianpunainen) ei kuulu suosikkiväreihini. Myönnän täysin avoimesti, että vihaan sävyä yhtä säälimättömästi kuin Osama Bin Laden Amerikan Yhdysvaltoja. En ymmärrä, mistä vallalle on ryöminyt käsitys, että pienet tytöt pitäisi pukea sianpunaiseen, miksi sianpunainen olisi prinsessojen väri, ja kuka hullu ylipäänsä haluaisi nimittää tai kasvattaa lastansa "prinsessaksi", joka minun kielessäni tarkoittaa etuoikeuksiinsa tukehtuvaa sekopäistä pikkupissistä tyyliin Paris Hilton.

Kostoksi kaikista vihapuheistani pääsi vaaleanpunainen sitten viime viikolla näyttämään minulle kansainvälistä sormimerkkiä ja potkaisemaan perseeseen niin että silmissä pimeni.

Pakkauksella oli päiväkodissa kuvauspäivä. Päivä sattui tietysti samaan aikaan, kun podimme koko porukalla kuume- ja paskataudin kiehtovaa yhdistelmää. Koska olen sankarteoistani tunnettu rotunainen, halusin esittää tärkeää työntekijää isolla T:llä ja painella töihin päässä jyskyttävästä humppaorkesterista ja kuumeesta huolimatta. Seuraukset olivat järkyttävät.

Tarhan tädit olivat luvanneet, että Pakkaus saisi tulla kuvaan, vaikka olikin kipeänä ja olimme mieheni kanssa päättäneet, että siippa veisi tytön käväisemään kuvassa myöhemmin.

Epäinhimillisessä yön pimeydessä (= kello seiskalta) hyppäsin siis pedistä. Ukko mölisi peiton alla jotain käsittämätöntä.

"Mitä?", minä tiukkasin samalla kun kiskoin kynähametta päälle.

"Onks sille mitään kuvausvaatetta...?", röhisi nuhainen mieheni.

"No onhan siellä vaikka kuinka. Kolmas loota ylhäältä."

"Kato sä jotain sieltä."

Olin tietysti myöhässä aikataulustani, koska olin märehtinyt vuoteessa liian pitkään. Kärsimättömästi huokaillen ja marttyyrin kruunu otsallani tempaisin nimeämäni laatikon auki ja repaisin esiin ensimmäisen säällisen vaatekappaleen. Yön pimeydessä (=vartin yli seiska) vaate näytti valkoiselta villamekolta. Mekko oli minulle ennalta tuntematon, sillä olin juuri pakannut ystävältäni saadut käytetyt lastenvaatteet laatikoihin niitä tarkemmin tutkimatta. Kaivoin esiin vielä ainoat puhtaat sukkahousut, mitkä löysin: vaaleanpunaiset ja numeroa liian pienet.

Löin rytkyt hoitopöydälle, huusin räkänokille heipat ja häivyin häiriköimään kanssaihmisiäni konttorille.

Kun päivällä sitten hourailin takaisin kotiin kuumepäissäni, olin lentää selälleni, kun löysin kotoa edelleen kuvausmekossa temmeltävän tenavan. 

"Mitä pirua!?", hönkäisin ja lähestyin mukulaa varovaisesti - vähän samaan tapaan kuin Sigourney Weaver sitä Alien-elokuvien ällöttävästi kuolaavaa öttömönkiäistä.

Pakkaus poseerasi rinta rottingilla ja naama leveässä hymyssä kuin Hangon keksillä. Ipanalla oli päällään sianpunainen koltunkuvatus ja ne vain vähän tummempaa sävyä olevat liian pienet sukkahousut, joiden haarakiila näytti puoliväkisin tunkevan hameenhelman alta näkyviin.

Mieheni tuli keittiöstä eteiseen äänensävyni kummastuttamana. Minä jatkoin - lievää hysteriaa äänessäni:

"Siis täähän on vaaleanpunainen!!!! Olikse kuvauksessa VAALEANPUNAISESSA?", minä karjuin epätoivoisena, vaikka vastaus oli selittämättäkin selvä. 

"Jaa joo, kato. Toihan on vaaleanpunainen", ihmetteli ukkonikin (= helvetin absoluuttinen värisilmä äijällä, täytyy kyllä sanoa).

Jos kassissani olisi ollut jotain vettä väkevämpää, olisin kyllä korkannut. Kuvittelin sukulaisteni ja kanssaihmisten raikuvaa naurua, kun he saisivat muistoksi kuvan sianpunaisessa villamekossa poseeraavasta penskasta, kun ensin olin kieltänyt heitä järjestelmällisesti ostamasta mitään vaaleanpunaista. Saisin takuuvarmasti kuulla herjana (=ystävät) tai tosissaan (=äiti & co.), kuinka sittenkin olin "antanut periksi", "luopunut höpöhöpöstä" ja "tullut järkiini". Tai kuinka "äitiys se nyt vaan muuttaa ihmistä, myönnä vaan".

Kaiken lisäksi se, mitä Pakkaus siinä eteisessä loppujen lopuksi halusi esitellä rinta rottinginlla, ei suinkaan ollut hänen komea kostyyminsä. Olin niin vaaleanpunaisen ylläripyllärin lannistama, etten heti huomannut, mitä tyttäreni yritti innoissan toimittaa. Vasta hetken kuluttua, kun olin toipunut järkytyksestä hiukkasen, huomasin mihin tynkä huitoi. Hän esitteli varvastaan. Se sojotti paljaana ilman sukan suojaa. Koska sukkahousuissa oli ammottava reikä.

Kyllä tulee saakelin komeat kuvat. Lapseni lempivärissäni ja risoissa sukissa, kuin katuojan kasvatti. Saakohan niitä otoksia tilattua photoshopattuna tai edes mustavalkoisina? Jos saa, lupaan pitää turpani kiinni ja olla moittimatta sianpunaista vuoteen. Tai edes pariin päivään.

Viisauden sana ja kuinka se leviää

Internetin ihmeellisessä maailmassa on minun blogini lisäksi toinenkin paikka, jossa on tarjolla karsean korkeatasoista journalismia. Meikätyttö kun pääsee paasaamaan nyt Vau.fi:lläkin ihan omiaan (siis ihan näitä samoja jorinoita, mitä täälläkin, sorry). Kerran viikossa, näin olemme sopineet. Kunnes valitukset, vihaajakerhot, tason lasku tai muu force majeure meidät erottavat.

Onneksi on tämä lasaretti (nyt on minullakin jo kuumetta) ja työt hoidettavana, ettei tarvitse aivan ilmaan irrota ja alkaa kuvitella olevansa joku suurempikin stara. Mieheni on kyllä mennyt hieman odottamattomasta julkisuudesta sekaisin ja odottaa, että hän, yöllinen asiamies (ks. edellinen postaus), saa haastattelupyynnön BB-Extraan tai johonkin muuhun helvetin tärkeään ohjelmaan.

Mutta joo, ei tällä kertaa enempää. Olen kipeä ja järkyttynyt tekemästäni kauheasta värivirheestä, josta kerron joskus myöhemmin. Palataan.

Outo dialogi eli puolison yölliset pulmat

Pakkaus on nyt potilaana toista päivää. Tytöllä on kuumetta ja ilmeisesti pötsissä on jotain häikkää, koska hän piereskelee kuin kuusisataakiloinen hevonen, osoittelee mahaansa ja karjuu vihaisesti: "Kuumaa!!!"

Yleisesti ottaen tilanne on kuitenkin rauhallinen. Joku kaunis ja viisas Lääkeyhtiö Oy on keksinyt Buranan ja minä olen parin vuoden kuluessa kehittynyt pirullisen päteväksi pakkojuottajaksi. Ainoa, mikä viime yönä vinguttikin pinnan kireälle, oli mielipuoli paskapää, jota joskus parempina päivinä myös aviomiehekseni nimitän.

Olin nukuttanut sairasta lasta puolilleöin asti; vastannut huutoon, hakenut juotavaa ja mitannut kuumetta. Kun viimein pääsin itse petiin ja unen hellään huomaan, mitä teki siippani? Hän halusi herättää minut tärkeään lastenhoidolliseen keskusteluun.

Havahduin horteestani siihen, että makkarin ovi avattiin. Mieheni, se kirottu kuvatus supatti ovelta:

"Nukuksä!?"
Melkein tukehduin raivoon siltä makaamalta.
"- - No en ENÄÄ!", kirahdin peiton alta. "Mitä asiaa!!?"
"Mä kävin kattoon Pakkausta."

Huoli häivähti mielen pohjalla ja kohottauduin vähän sängystä.
"Niin mitä sitten? Onks jotain?"
"No kun sillä on ehkä kakka housussa."
"Täh?", ähkäisin epäuskoisena.
En siksi, että olisi mahdotonta, että ipana paskoisi unissaan housuihinsa vaan siksi, että hänen isänsä tuli raportoitomaan siitä minulle kesken unieni.
"Niin siis. Krhöm,", höpötti ukkoraiska, "kun mulla on nokka vähän tukossa aattelin vaan, et sä kävisit kans haistamassa."

Olin niin ihmeissäni keskustelun saamasta käänteestä, etten osannut edes tukehtua siihen raivooni - vaikka tässä olisi kyllä ollut täyden kympin tilaisuus.
Tokaisin vain:
"En helvetti kyllä jaksa."

No eihän se Nukkumatti enää tämäntasoisen dialogin jälkeen suostunut saapumaan. Mieheni kohkasi makkarissa iltatoimiaan ja tuli sitten viereeni makaamaan. Jokikinen minuutti sai minut enemmän hereilleni ja samaa kyytiä kasvoi jättimäinen apinanraivo päässäni.
Purin hammasta vielä hetken aikaa hiljaisuudessa. Sitten räjähti.

"SIIS VITTU IHANKO TOSISSAAN TUON TAKIA MINUT HERÄTIT!?", ulvaisin täynnä pyhää vihaa ukonketaletta kohtaan.
"Mitäh?!!, tuohtui siippa. "Sähän olit hereillään. Mähän KUISKASIN", tolkutti ukko loukkaantuneena ja (anna mun kaikki kestää) yllättyneenä.
"Etkö sie pösilö ole kymmenen vuoden aikana huomannu kuinka huono mie olen nukkumaan?!"
"Sä vastasit, et sä oot hereillä!"
"No kai nyt OON, jos HERÄTETÄÄN! Mieki tuun ens yönä huuteleen korvas juureen, että "Penska haisee ehkä paskalta, meepä haisteleen!""

Tässä vaiheessa mieheni teki sellaisen kardinaalimunauksen, että hän alkoi nauraa. Ääneen.
Todennäköisesti äijäraiska tajusi itsekin koko aiemman ja päällä olevan keskustelun järjettömyyden, mutta minulla pimeni järki.
"Saatanan IDIOOTTI!!!", parkaisin kun en parempaakaan keksinyt ja ryntäsin kylppärin kautta keittiöön, etten olisi leiponut ukkoparkaa pataan.

Onneksi on takuuvarma vihapomminpurkaja nimeltä jääkaappi. Tungin kitaani jättesuuren voileivän, jossa oli enemmän voita kuin leipää ja sitten valutin hunajaa suoraan purkista suuhuni (muuta makeaa ei löytynyt). Tämän jälkeen uskalsin jälleen hengittää ja palata sänkyyn. Ja jatkoin ukkoni haukkumista vasta aamulla.

Leikkejä laiskoille

Kaikki, jotka joskus jaarituksiani ovat lukeneet, tietävät, etten kauniisti sanoen viihdy palikoitten, laululeikkien enkä hiekkalaatikoiden maailmassa puhumattakaan mistään tappavan tylsistä nukkeleikeistä. Rumasti sanoen ei voisi vittu vähempää kiinnostaa.

Aina sattumalta silloin tällöin kuvittelen kuitenkin pääseväni samalle aaltopituudelle tyttäreni kanssa ja kehitämme leikkejä, jotka eivät ehkä ole aivan klassisimmasta päästä, mutta yllättävän viihdyttäviä kuitenkin.

Tämän päivän setti lähti siitä, että penska huusi naama punaisena lattialla pehmopalikkakassinsa kanssa. Syy oli se, ettei kassin vetoketju mennyt kiinni, eikä sohvalla makaava paska lehmä nimeltä Äiti auttanut. Yritin ensin olla välittämättä korvieni juuressa raikaavasta rälläkästä ja antaa ajatusten liukua avaruuteen. Turha toivo. Pikkuämmä ei suostunut pitämään naamaansa kiinni (=ilmiselvästi äitinsä tytär), ennen kuin keskeytin tärkeän sohvallamakoiluni ja aktivoiduin. Alistuneena totesin, että joutuisin keksimään meille viihdykettä.

Otin käteeni sen, mitä sohvalta kurottamalla helpoiten sain eli mustan tussin (juu, meillä niitä saa mistä vaan milloin vaan ja siltä näyttävät pöytäpinnatkin). Heiluttelin kynää houkuttelevasti tytön nyrpeän nokan alla ja aloitin: "Hei tuupas nyt tänne. Piirretään yhdessä! Piirretään käteen kukka!"

Raivo vastahankaisesta vetoketjusta kaikkosi kuin morsiusehdokas Vesa Keskisen kainalosta ja ipana hyökkäsi viereeni sohvalle. Minä piirsin tytön käteen kukan. Silmät loistaen tyttö tutki kuvaa. Sitten hän totesi: "Äitille kukka käteen!" Niinpä piirsin omaankin käteeni kukan. Jatkoimme tähtiteemalla, seuraavaksi siirryimme sydämiin.

Me leikimme! Todistusaineistoa I

Me leikimme! Todistusaineistoa II

Kun olimme sotanneet kouramme, oli aika yhteisen lukuharrastuksen. Avasin läppärini ja natiainen kiehnäsi viereeni. "Äiti lukee uutisha!", hän kajautti innoissaan (=ilmiselvästi isänsä tytär). "Ai uutisia?", minä kysyin pettyneenä (olisin mieluummin surffannut Youtubeen). Sain vastaukseksi pontevaa nyökyttelyä. Niinpä sitten suuntasin Hesarin etusivulle ja luin ääneen.

Tutkimme kuvaa Pohjanmaan tulvavahingoista, ihmettelimme EU:n Nobelin palkintoa (siis pliis) ja kahlasimme lävitse sen pitkästyttävän Rehnin kommentit palkinnosta.
Napero oli innoissaan: "Setän lasit!", hän riemuitsi ja töhri Ollin naaman rasvaisilla ja tussisilla nakeillaan.

Suurin riemu odotti kuitenkin  vielä edessä päin. Neljäntenä uutisena nimittäin oli jotain äärettömän pitkäpiimäistä urheilu-Scheissea, josta en muista pätkän vertaa, vaikka kuinka luin. Tyttäreni kuitenkin kuunteli tarkkaan joka sanan ja osoitti sitten uutiseen liitettyä kuvaa:
"ISI!", hän henkäisi palvovasti.
"Ei se ole isi. Se on joku urheilu-ukko", minä valistin.
"Isi!", jankkasi tynkä edelleen.
Tarkensin katsettani ja totta tosiaan: Aleksei Eremenkolla (se oli se urheilu-ukko) on tosiaan samanlainen suu kuin miehelläni.

Tässä vaiheessa päätin, että yhteiset harrastukset saavat riittää. Urheilu-uutisten lukemisessa kulkee minun henkisen uhrautumiseni raja. Painelin jääkaapille hakemaan perjantaipöperöä ja ipana kaahasi isäänsä kiusaamaan.

Jotain rajaa. Sentään koko iltaa leikitä.

Samppanjaa ja maitonautintoa

Tänään sain taas karvaasti tuta mitä "paluu arkeen" kirjaimellisesti tarkoittaa.

Olin eilen nauttimassa teatteriesityksesta, johon lipun olin saanut työni ansiosta. Tarjolla oli laadukkaan viihteen lisäksi aitoa samppanjaa, cocktail-paloja, konjakkia, valkoista suklaata ja ylellinen illallinen. Minä pyörin pönäköinä patsastelevien ukonketaleitten ja tärkeinä leuhottavien leidien joukossa nenä pystyssä ja rinta rottingilla. Tunsin aivan selvästi, kuinka helppo ja ylellinen elämä oli kuin tehty juuri minua varten.

Päälle päätteeksi yövyin avecina toimineen siskoni luona ja suunnistin aamulla kokoukseen, jonka jälkeen yhteistyökumppani tarjosi leuhkat lounaseväät leuhkassa uudessa pintaravintolassa.

Voitte vain kuvitella, mitä tuollainen ylenpalttisuus tekee ihmiselle, jonka puolen vuoden kokemukset kulinarismista ja tyylistä rajoittuvat kotona viidessä minuutissa väsättyihin surkeisiin jauhelihasoosseihin ja tarhassa pestäviin paskaisiin kurahaalareihin. Ei mitään hyvää, ystävät. Ei mitään hyvää.

Onneksi on pelastava arki, joka kyllä kosauttaa kusipäältä kuin kusipäältä luulot pois niin lotina vain käy.

Kun tulin kotiin, oli päivällisaika. Täynnä hyvää tahtoa ja suuren maailman säihkettä aloin ruokailla kaksi ja puolivuotiaan kumppanini kera. Kaikki meni kuin Strömsössä mitä nyt vekara vähän välillä makoili Stokkessaan (luulisi sen olevan fysiikan lakien vastaista ainakin sen kokoiselle korstolle kuin meidän kersa, mutta ei) ja pyöritteli lusikkaansa muuallakin kuin lautasella ja suussaan.

Lopulta lautanen oli tyhjä (!) ja oli aika nauttia terveellinen maitoannos. Tyttö kiskaisi ahnaasti reilun desin kupistaan ja työnsi sen sitten minulle.
"Äiti juo!", komensi tenava ja vaaleanpunaisessa pilvessäni minä hullu tottelin.
Hörppäsin maitojämät kurkkuuni - ja siinä samassa suuhuni ui golfpallon kokoinen klöntti rakettispagettia ja maidossa marinoitua jauhelihaa.

Hyvästi satumaailma ja ihana samppanja! Toivottavasti tapaamme taas edes puolen vuoden kuluttua. Siinä välissä lupaan odottaa kulinaristisilta kokemuksilta vain ja ainoastaan sitä, että muistan tarkistaa, mitä minulle tarjotussa kupissa oikeasti on. Ettei ainakaan yrjöämään tarvitse alkaa.

Day One eli Pottapaska

On tapahtunut taivaallinen ihme! Enkeli on laskeutunut keskuuteemme, tarkemmin sanottuna Pakkauksen persuksen tuntumaan.

Tämä valkosiipinen ihmeolento johdatti tyttäremme eilen toimimaan kuin isompikin ihminen ja ilmoittamaan isälleen:
"Kakka tulee."
Isihän ei heti uskonut tai kutsuun vastannut. Epäilevänä Tuomaana ukko ärisi penskalle:
"Onko nyt ihan varma? Onko kakka muka tulossa? Häh?"
"Joo! Kakka TULEE", kivahti tomera tenavamme.

Alistuneena isi (koska vaimonsa oli töistänsä väsynyt niin) toimitti tyttäremme kylpyhuoneeseen ja potalle. Minä en mihinkään kunnon agnostikkona uskonut. Tuijotin Frendejä ja mieleeni mahtui vain se ilon evankeliumi, ettei minun tarvinnut jumittaa vessanpytyllä ja odottaa ihmettä, jota ei koskaan tulisi tapahtumaan.

Kesti ehkä kaksikymmentä minuuttia. Kuulin, kuinka vessassa keskusteltiin vessapaperista, ukkelista (lego-ukko, joka oli lavuaarissa) ja äitin pullosta (ei viinapullosta vaan shampoopullosta, thank god). Minua nauratti Chandler. Ja sitten ärsytti, kun jakso loppui taas liian pian.

Kesken lopputekstien siippa hiipi ykskaks yllättäen viereeni ja työnsi nenäni alle jotain astiaa. Käänsin päätäni lievästi uteliaana.

Ja siellä se oli. Täydellinen, SUURI, vaaleanruskea paskaläjä! Mukana oli myös kunnon tujaus kusta eli poliittisesti korrektimmin pissaa.

Hyppäsin ilmaan kuin helluntailaisherännäinen ja kävin suu vaahdossa ja käsiäni yhteen läiskien ihmettelemään ja ihastelemaan tyttäreni aikaansaannoksia. Isi otti ylpeänä kuvia jälkikasvunsa ulosteaikaansaannoksista ja minä soitin kyynel silmässä äidilleni. Lapsi vaikutti hieman hämmentyneeltä meuhkaamisesestamme, mutta iloinen hän ilman muuta oli.  Yhtäkkiä oli juhlapäivä. Oli Day One. Oli uskon uudelleensyntymisen päivä. Päivä jolloin tie vaipattomuuteen alkoi. Ja minä uskon nyt taas. Ihanaa!

Tupakkatarinaa ja muita piristeitä

Koska olen aika väsynyt eikä päässä synny mitään tarinalta tuoksahtavaa, ajattelin iltani iloksi repiä riemua päivän pienistä positiivisuuksista.

1) Opin aamukasilta jotain aivan uutta.
Uskomaton suoritus, kun ottaa huomioon, että aivoni punnertavat yleensä käyntiin vasta kello kympin jälkeen. Ihme tapahtui bussissa matkalla töihin.
Takaani kuului voimakkaasti sammaltavaa keskustelua siitä, miten pussitupakka pysyy parhaiten kosteana.
- Sss-hon kuule silleen Pena - - - et siihen ei tartte ku palan - - OME-naa.
- Eeeee, mitäsh shää...sssaaatana? Etshä tiedä mik on parassss? PE-ru-NA. Pa--pala pot-tua, shon parasss.
Lievästi aggressiivisen keskusteluntyngän keskeytti aivan yhtä virkeä naisääni.
- Äääää, jätkäth. Iha shama - kyl shiiiihennn riittää vaikka pala porrrkkanan--kuooorta.

Mahtavaa informaatiota, ihan oikeasti! Tämä vinkkivitosten kärkikolmikko on hyvä tietää, jos perse aukeaa joku päivä siihen malliin, että pitää säästää iltatupakeista ja vaihtaa Mallu Smarttipussiin.

2) Minut yritettiin iskeä (TAAS, olen oikea femme fatale ja Vesijärven vamppi).

Tapaus sattui samaisessa bussissa. Yksi takanani istuneista irtotupakka-asiantuntijaraadin jäsenistä päätti poistua aikaisemmalla bussipysäkillä. Herra oli alan miehiä isolla A:lla, mutta se ei itsetuntoa ollut rapistanut. Hirveästi huojuen äijä konkkasi etuovelle, katsahti minuun rasvaisen tukkansa alta verestävillä silmillään ja sitten - iski silmäänsä. "He-hei! Oot aika komishtush! Lähet-shää kaffelle mun kaa!?"

Käytävän toisella puolella istuva opiskelijatyttö repesi yhtä aikaa kanssani. Perkele, kun oli pakko mennä töihin. Muuten olisin kyllä lähtenyt katsomaan, missä sitä sumppia olisi ollut tarjolla.

3) Sain marketista jättiaskin tupakkaa säästöhintaan.
Koska en edelleenkään ole päässyt iltakessuttelusta, painelin töistä tullessa markettiin tupakkaa ostamaan. En tietenkään ole vakiovieras tässä kyseisessä marketissa, joten jouduin tivaamaan merkkini numeroa kassalla. Kassaneiti katsoi ilmeisesti, että olen pahemman kerran puutteessa ja virkkoi: "21". Tein työtä käskettyä ja painelin nappulaa.

Ja hups! Linjalle pöristeli jättesuuri aski hermohelpotusta - 27 kappaletta hintaan 6,90 Eur. Kauppiaat ovat näköjään ruvenneet tuntemaan myötätuntoa (tai -häpeää) meitä syntisiä kohtaan ja piilottavat joulukalenterin luukkuihin vähän isompia ylläreitä. Kivaa!

4) Lapseni on luova nero.

No joo joo ja läpä-lässynlää, niinhän ne kaikki. Mutta pisti kyllä naurattamaan, kun Pakkaus kaivoi kylppärin roskiksesta hammasharjapakkauksen läpinäkyvän osan, veti sitten päähänsä läppärisuojani, nosti Pepsodent-pakkauksen puolikkaan silmilleen ja huuteli: "Pipohattu ja vihiili!"(=pipohattu ja visiiri).

Myöntää kyllä täytyy, että sanan "visiiri" opetti isä. Niin laaja sanavarasto kersalla ei sentään ollut. Paitsi että nyt on.

Nälkäpäivä ja raastavaa raivoa

Bloggaajat Eevi ja T (jonka blogiin haluaisin linkittää, mutta en pääse, kun en muista just nyt nimeä, vaikka käynkin siellä ja kun profiili ei kerro sitä, niin neuvo, rakas ihminen: LAITA NYT SE BLOGISI PROFIILIISI!) ovat heittäneet minua hyväätekevällä haasteella, joka osui niin että säkenet lensivät silmissä. Siispä haluan heittää haasteen eteenpäin teille kaikille.

Viesti on tämä: osallistukaa Nälkäpäivään, muikit, edes eurolla! Tulee hyvä mieli ja jollekin toiselle maha täyteen. Meikä menee lahjoittamaan just kohta. Kun ensin pääsen märehtimästä surkeaa elämääni.

Ja tässähän tämän päivän saldo:

Olin tänään taas täydellinen työntekijä. Minulla oli kalenterissa Helsinkiin kahdeksaksi sovittu palaveri, jossa piti patsastella paljon tärkeitä ukkoja ja minä. Niinpä heräsin viideltä, hyppäsin kuuden junaan ja puksuttelin pääkaupunkiin silmät ristissä ja tukka tanassa. Vedin jalkaan vielä uudet korkeakorkoiset saappaat ja vitun siistin jakkupuvun, jossa ei edes ollut mitään jugurtinroiskeita.

Kun pääsin osoitteeseen, soitin palaverin varanneelle pomolle, että tulee hakemaan minut ala-aulasta, kun toimistoon ei vielä siihen naamattoman säädyttömään aikaan edes päässyt. Arvatkaas mitä pomo teki?

Oli hiljaa.

Korvissa suhisi noin puolen minuutin ajan syvä radiohiljaisuus. Sitten: "Voihan hitto! Me sovittiin Ison kihon (Nimi muutettu. Tiedoksi, jos joku ei muuten ymmärtänyt.) kanssa, et se palaveri on vasta ensi viikolla. Voihan hitto!"

Ymmärtänette tietysti ilman sen suurempia selityksiä, että päässäni riehui kaikkien berserkkiraivojen ja ultimatum-vitutusten syntinen hurrikaani ja mieleni teki heittäytyä maahan potkimaan kuin epilepsiakohtauksen uhri. Sankarnaisena onnistuin kuitenkin naurahtamaan (hyvin väkinäisesti) ja vakuuttamaan, että "Sattuuhan sitä". SATTUUHAN SITÄ SAATANA. Varsinkin minulle. Ja ei, kyseinen pomo ei ole mikään mulkvisti. Hän oli vain unohtanut. Mutta siinä vaiheessa se ei lohduttanut yhtään. Teki mieli marssia Alkoon, ostaa pullo viinaa, ottaa hotellihuone ja unohtaa kaikki. Tai ei sittenkään, itse asiassa tilanne oli niin vakava, että olisi tehnyt mieli lähteä lentäen Amsterdamiin, vetää pari päivää pilveä ja herätä sitten joskus todellisuuteen relaksoituneena ja rauhallisena.

Näiden toivetilojen sijaan marssin takaisin taksiin, junaan ja toimistoon.

Ensimmäinen ihminen, jonka toimistossa tapasin, aukoi minulle tietysti kaikella ystävyydellä turpaansa, kun tulin niin myöhään töihin.

Pakkauksen päiväkodistahakemisraivareista en viitsi edes aloittaa. Totean vain, että : "Haista paska, tämä päivä."

Ja nyt menen lahjoittamaan sitä rahaa. Tehkää tekin niin.

Kiperiä kysymyksiä

Rakkaat hullut lukijani ovat rohkaisseet minua viime aikoina sankoin joukoin, mikä on aina vaarallista. Auonhan minä tuota turpaani täällä Internetissä jo ilman minkään valtakunnan haasteita tai tunnustuksiakaan. Mitä luulette siitä seuraavan, että joku järkiblogia pitävä ihminen kehaisee tai yllyttää paljastamaan itsestään lisää? Nuppiinhan se kolisee, itsetunto paisuu ja sitten vielä laiskana ja huonomuistisena unhoitan jakaa hyvää eteenpäin.

Nyt kuitenkin korjaan ainakin hetkellisesti aina vikasuunnassa olevaa kurssiani ja palaan jo tuossa toukokuussa saamiini haasteisiin. 

Nasun Asun iki-ihana Heli yllytti vastaamaan 10 kysymykseen ja Kuningas Sokeria palvova (tai ainakin ennen palvonut) sielunkumppanini (Entinen) sadan kilon Keijukainen 11 vastaavaan. No minähän vastaan ja lähtee muuten kuin kuppa Töölöstä eli ihan intuitiolla.

Heli kysyi, minä vastaan:

1. Puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä? No täynnä tietysti! Mitta varsinkin...hahahahaha (olen myös harvinaisen vitsikäs).
2. Kadutko elämässäsi mitään? Enpä juuri. Päätöksiä tehdään olemassaolevan tiedon ja ymmärryksen varassa ja minkäs sille voi, jos ne eivät aina ole olleet aivan priimatasolla. Kuten eivät ole nytkään.
3. Kuinka torjut tai purat stressiä? Pureskelemalla sormien nahkoja, lukemalla paskaa kirjallisuutta ja katsomalla samoja tv-ohjelmia yhä uudestaan. Jos mahdollista, otan myös kuppia. Mutta sehän ei ole kovin usein mahdollista.
4. "Silloin meni hermot ipanaani" Ai "silloin yhden kerranko"? Minulla menee tasaisen varmasti hermot joka päivä. Kuten silloin kun natiainen lähtee juoksemaan tuhatta ja sataa kohti autotietä, vaikka varsin hyvin tietää, ettei sinne saa juosta. Tai kun hän tyhjentää mustapippurit pitkin pöytiä ja tuoleja tai nakkoo maitokuppinsa lattialle tieten tahtoen. Tai alkaa mopoiluhommiin aamuneljältä. Tämä ei ole edes jäävuoren huippu. Tämä on satunnaisotos miljardeista esimerkeistä.
5. "Enpä olisi uskonut, että äitinä..." oppisin heräämään aamupuoliseiskalta. Oppiihan sitä kun on pakko.
6. Stereotypia, joka sinua ärsyttää? Varmaan elämää suurempi ylläri, mutta se, että edelleen kuvitellaan, että nainen automaattisesti tykkää kodinhoidosta ja sisustuksesta. Tai hoitaa sen, tykkäsi tai ei. Kamppailen tätä stereotypiaa vastaan sankarillisesti elämäni loppuun asti.
7. Kolme asiaa, jotka tekevät sinusta juuri sinut? Suuri suu, nautinnonhalu, suorituskeskeisyys.
8. "Ssshhh... älkää nyt kertoko kenellekään, mutta salainen paheeni on..." Öh, minulla ei taida edes Blogistaniassa olla salaisia paheita. Ellei sellaiseksi lueta sitä, että olen heikkona kalliisiin ultranaisellisiin korkokantakenkiin huolimatta kaikesta heteronormatiivisuuden vastaisesta höpinästäni. Minusta on myös hauskaa lukea pornolehtien juttuja, jos sellaisen löydän (en kyllä tunnusta niitä sentään ostavani).
9. Unelma, josta unelmoit mutta jota et aio edes toteuttaa, kunhan vaan unelmoit? Että lähtisin humanitääriseen työhön sinne, missä pippuri kasvaa.
10. Unelma, jonka aiot vielä tässä elämässä toteuttaa? Kasvattaa Pakkaus niin kunnolliseksi ihmiseksi kuin osaan. Aion myös ostaa niitä kestositeitä. 

Keijukainen kysyi, minä vastaan:

1. Jos saisit matkustaa minne tahansa, minne menisit? Tässä ja nyt varmaan San Fransiscoon. Viiniä, punapuita (tai jotain semmoisia), kaunis kaupunki ja vapaamielistä meininkiä.
2. Minne et matkustaisi mistään hinnasta? No ihan heti en ehkä Afganistaniin lähtisi.
3. Mikä on paras huone kotonasi? Makkari. Paitsi että siellä ei voi syödä. Optimaalisin olisi makkari, jossa olisi telkku ja jääkaappi vieressä. Ehkä tämäkin voisi olla unelma, jonka aion toteuttaa tässä elämässä.
4. Jos sinun pitäisi jättää ruokavaliostasi pois joko liha (sekä nauta, possu, kana ja kala) tai hiilarit niin kumpi se olisi? Hiilarit, kumma kyllä. Lihaa vaan on pakko saada. Ja niin paljon kuin hiilareita rakastankin, ne närästävät.
5. Paras tv-ohjelma? Frendit. Toimii aina.
6. Mitä nimeä et missään tapauksessa antaisi lapsellesi? Kerro tytön ja pojan nimi...No ehkä näin suomalaisena jotain vitun Ridgea ja Brookea. 
7. Mikä on omistamistasi kodinkoneista mieluisin? Jääkaappi. Vielä kun saisi semmoisen, jota ei koskaan tarvitsisi siivota ja joka heittäisi itsestään homehtuneet jämät pois suoraan roskikseen.
8. Ja minkä kodinkoneen haluaisit hankkia? Joku älytön ja älyttömän kallis espressokeitin olisi kyllä aika leuhka peli.
9. Kaupunki vai maaseutu? Kaupunki.
10. Kahvi vai tee? Hei haloo, minä olen pienen lapsen äiti! Kahvi kahvi kahvi!
11. Mitä tekisit, jos saisit kuulla että maailma tuhoutuu (aivan varmasti) viikon kuluttua? Yrittäisin päästä Intiaan Pakkauksen ja ukon kanssa, kunhan kävisimme ensin morjenstamassa sukulaisia. Voisi olla vaikeaa, jos kaikki muutkin tietäisivät maailmanlopusta. 

Nyt olen tietenkin aivan piipussa, joten turha luullakaan, että jaan näitä - saatikka itsekeksimiäni -kysymyksiä enää eteenpäin. Palataan siihen sitten myöhemmin. 

Tai hei, jatkanpa Helin nerokkaasti aloittamaa perinnettä - vastatkaa kaikki tekin, joilla ei ole omaa blogia. Tai vaikka olisikin. Odotan jo innolla, kuinka saan murskata sanan säilällä jonkun teen puolesta piipittäjän tai imurinrakastajan! Palataan!