Olympiatason taistelunukutus

Lähdimme eilen pohjoisesta kohti kotia meikätyttö ratissa. Huristelimme 400 kilometriä vähän yli puolimatkan ja päätimme yöpyä Keski-Suomen pikkukaupungissa. Kurvasimme nk. kartanoon, joka osoittautui lahonneeksi vanhaksi taloksi ja navetaksi, johon oli pystytetty siistit mutta enemmän hostellia kuin kartanoa muistuttavat hotellihuoneet.

Mitäs tuosta. Hinta oli huokea ja minä kuolemanväsynyt. Olin ajanut viikon sisällä jo 1700 kilometriä, joten ei liene ihme, että viimeinen suora alkoi tuntua luissa ja ytimissä. Paha vain, että oli keihäsfinaalin ilta. Ukko poukkoili villiintyneenä ympäri ho(s)tellihuonetta, suunnitteli pizzanhakua ja kaljanjuontia eikä tajunnut juurikaan ottaa osaa Pakkaushuoltoon  - ainakaan siinä mittakaavassa kuin minä olisin halunnut. Yritin kyllä vihjata asiasta vähemmänkin vihjailevasti, kuten "Mie en saatana jaksa!" ja "Hae nyt ne yövaatteet sieltä autonperästä edes!!", mutta kaikki keljuiluni kaikuivat kuuroille korville. Pahimmille nillityksille äijä vain sopotti silmämuna ruutuun liimaantuneena, että "Annetaan sen vaan valvoa. Mehän ollaan lomalla...!"

Jeesus perkele, mikä empatian ammattilainen. Olisin paiskannut töllön ikkunasta, jos vain olisin jaksanut.

Päädyin siis sankarautoiluni jälkeen ho(s)tellin petiin nukuttamaan yliväsynyttä vekaraa, joka kuvitteli olevansa hyrrän ja hyppyrotan hybridi. Ensimmäinen nukutusyritys oli puhdasverinen katastrofi. Penska huusi kuin pistetty sika, kun yritin roikkua hänen jalassaan tai käsivarressaan ja lukea yhtä aikaa ääneen ainoaa laukustani löytämääni kirjaa, saksankielistä dekkaria. Tätä kesti puoli tuntia. Sitten luovutin hetkeksi ja piltti pakeni isänsä syliin, joka tuijotti jotain (t)urheilua kuin lobotomian uhri tulevaisuuttaan.

Toinen yritys oli parempi mutta kariutui sekin. Lontoon hulinat taustalla yritin silittää kipeällä ja puolihalvaantuneella kädelläni päätä ja kättä, jalkaa ja selkää ja sain ipanan jopa sulkemaan silmänsä ja panemaan peukun suuhunsa sen jälkeen kun olin karjaissut ukolle, että "Pistä nyt helvetissä se toosa pienemmälle!" Tässä vaiheessa huonompi puolisko päätti, että oli aika hakea se kauan suunniteltu pizza, koska keihäsfinaali häämötti jo horisontissa.

Huokaisin helpotuksesta ja luulin, että onnistumisen mahdollisuuteni tuplaantuivat. Olin väärässä. Taas luettiin Volker Kutscheria, parjattiin sitä hakkaamalla kirja kädestä lattialle, silitettiin päätä ja laulettiin Tupakkarullaa. Jokaisen pienen hiljaisuuden jälkeen (jolloin olin itse jo painunut pieneen unenhorteeseen) heräsin kommentteihin tyyliin "Isi läh-ti", "Äi-ti uk-kuu" ja "PII-PAA-AUTO!" (viimeksi mainitulla ei tietenkään ollut mitään yhteyttä todellisuuteen)

Lopulta mieheni palasi pizzanhakureissultaan, joka kesti valehtelematta ainakin kolme varttia. Pieni pää pieluksella pomppasi pystyyn ja kiljaisi riemukkaasti "ISI TULI!". Siinä vaiheessa minä ampaisin sängystä kuin verenhimoinen viikinkikuningatar. Huusin ukolle, että "Mie en jaksa! Mie en jaksa! Mie haluan saatana nukkua!" ja aloin vastoin kaikkea todennäköisyyttä riipiä vaatteita niskaani. Hirveässä maailmantuskassani en oikein tiennyt, mihin olin menossa, mutta vaatteet piti saada päälle ja ovi suljettua takanani. Kenkiä kinttuihin kiskoessani, kajautti ikivirkeä kaksivuotias kommentaattorini:
"ÄI-TI. HALUAA UK-KUA."

Kaikesta kiehuvasta raivostani ja väsymyksestäni huolimatta en voinut mitään. Repesin hihittämään täysin hysteerisenä. Hetken kuluttua en tosin enää tiennyt, itkinkö vai nauroinko.

Painelin siis ho(s)tellin aulan sohvalle ja jäähdyttelin siellä hetkisen aikaa. Kun palasin takaisin, oli tenavakin teutaroinut tarpeeksi ja valmis nukkumaan ilman minkään sortin ilveilyjä. Tietysti, koska oli ottanut äidistään taas kerran niskalenkin. Ja olympiakultaa yliväsymysvalvonnan jalossa lajissa.