tiistai 17. kesäkuuta 2014

Kuinka Volkswagen särkee äidin sydämen

Olen nyt toista päivää perehtymässä uuteen työpaikkaani ja se tarkoittaa retkeä Etelä-Suomeen täksi viikoksi. Koska ukkoni on ulkomaanreissulla ja haluan viettää juhannuksen Meri-Lapissa, jäi Pakkaus mummolaan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun ipana on pitempään hoidossa ilman molempia vanhempiaan ja vielä jossain muualla kuin kotonaan.

"Kyllähän tuo nyt pärjää", mietin huolettomasti mielessäni, kun läksin. Ja kyllähän pikkuämmä pärjääkin.

Hän hyppyyttää mummoa ja pappaa mennen, tullen ja palaten. Päivisin kierretään kaupungin leikkikentillä, mielellään vähintään kolmella tai viidellä, että on varmasti kivaa ja kavereita.  Nappivaatteita ei (edelleen nappikammoisen) mukulan tarvitse pitää, ettei vaan "toiselle tule paha mieli". Ihan sama, vaikka kaikki muut vaatteet olisivat läpipaskaisia. Mieluummin sitä pikku piikalle sitten lähdetään vaikka uutta rytkyä ostamaan. Ja kuten jo aiemmin kitisin, nelivuotiaan toivomusten mukaisen ruokailun jälkeen tulee automaattijälkkäri, joka ei ole mitään terveellistä hedelmää tai jogurttia ikikuunapäivänä nähnytkään vaan on poikkeuksetta tikkari, suklaapala tai vanukas.
(Odotan oikeasti kauhulla sitä sinnittelyn, hiostuksen ja huudon hyökyaaltoa, joka iskeä tärähtää meidän pikku perheeseemme, kun riemuloma on ohitse. )

Kun sitten soitan mummolan onnelaan, ei neiti viitsi vaivautua edes puhelimeen. Ei vaikka mummo kuinka luuria tarjoaa.

Tajuan kyllä, koska minulle vihoitellaan. Ja jo tämä nokan nosteleminen pisti kohtuullisen kovapintaisen sydämeni tutajamaan.

Mutta vihoittelukin on helpompi kestää kuin avoin ikävä.

Pakkaushan on tietysti ja totta maar sitä lajia, että hän ei puhelimessa eikä kuulemani mukaan muutenkaan äidin perään itke ja vollota. Mutta joka aamu pikkuämmä kysyy, että "Joko tänään äiti tulee?" Kun vastaus on "Ei vielä tänään", sujuu kaikki aivan normaalisti: itkemättä ja sinnittelemättä.

Vain yksi paljonpuhuva ehto ipanalla on. Papan Fordilla ei ajeta enää mihinkään.

Siitä päivästä lähtien kun minä hyppäsin etelän junaan, on ainoa kulkupeli, johon Pakkaus on suostunut astumaan "äidin VolksAgen". Nyyh.

4 kommenttia:

  1. Huh, voimia vaan kun paluu arkeen on edessä =_= Meille on juhannukseksi tulossa ukki ja mummi kylään, ja taas alkaa meikäläisen rooli Ilonpilaajana kun en hyväksy pullaa välipalana. Pari kertaa olen sanonut sen verran ärhäkästi että luulisi menneen perille, mutta EI. Se unohdetaan samantien, mutta 20 vuoden takaiset asiat tulee kyllä mieleen kristallinkirkkaina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Ja kyllä! Tunnistan tuon muistamattomuusarvoituksen. :D toisaalta olen niin kiitollinen vanhemmilleni siitä, että voin vaikka käydä kauppakeskuksessa ihan tosta vaan ja yksin, että menköön. Kyllä tuon ikäinen itsekin tajuaa, ettei olla kotiympäristössä tai -järjestelmässä. Tosin sehän ei sitä kapinaa myöhemmin kotona estä...

      Poista
    2. Se on kyllä tää mummona olo melkoista tasapainoilua lasten vanhempien sääntöjen ja sitten omien tapojen noudattamista. Minä olen se tiukkismummo, joka yritän tarjota terveellistä ja tuoretta ruokaa sekä välttää karkkien tarjoamista paitsi vanhempien luvalla lauantaina.
      Hoidan lapsia säännöllisesti lähes joka viikko. Toinen mummo saa sitten kaikki juhlapyhät ja lomia, koska asuu kauempana. Tästä seuraa se, että lapset saa siellä sitten herkkuja ja muutenkin saavat olla vapaammin, televisiota ja tietokonepelejä kauemmin.
      Mutta on ne lapset vaan pieniä ihmeitä näin vanhempana seurata.
      Olisi kiva kuulla miten kotiutui hemmottelun jälkeen.
      terv. Birgitta

      Poista
    3. Näinhän se meni minunkin lapsuudessa. Vaikka toinenkin mummola oli vain 40 kilometrin päässä, nähtiin äidin vanhempia vain viikonloppuisin ja juhlina, jolloin sieltä pukkasi aina karkkia kilokaupalla eikä säännöt olleet niin pilkuntarkat toisin kuin naapurimummolassa...:)

      Poista